Rakkaudesta elokuvaan

"Käpy selän alla on säilyttänyt raikkautensa eikä sen rohkea nuorisokuvaus loukkaa enää ketään", kertoo Yle 30.3.2021 Teemalla esittämästään elokuvasta. Olen nähnyt sen silloin 1966 ja joskus myöhemmin ja nyt siis taas. Virkkeen alkuosaan on helppo yhtyä. Silloin - vuonna 1966 olin 23-vuotias. Jos lasketaan parisuhde- ja rakastelukokemuksia hiukan pidemmältä ajalta elämässäni, niin jaan sekä Santun että Timpan kokemuksia. Mutta - kun Kävyssä Santtu seuraa, melkein vainoaa ja painostaa henkisesti Leenaa ja lopulta houkuttelee hänen sukupuoliyhdyntään, niin eikö siinä ole ensin kysymys me too -ilmiöstä, joka sitten muuttuu - sanoisinko raiskaukseksi. Santtu kuvaa sitä Leenan vapauttamiseksi. Jotenkin minua alkoi etoa tuo kohtaus, missä viehättävä, suloisen kaunis nainen, joka on elokuvan alkuosan nauttinut kesästä, uimisesta ja yhteisistä hetkistä välittömän ja avuliaan Timpan kanssa. elokuvan loppu pannaan kokemaan moinen. Ehkä etovuus johtuu omasta kokemusmaailmasta. Elokuv

Suosittu ja arvostettu ohjaaja Klaus Härö täyttää tänään Porvoossa 50 vuonna. Tässäkin elokuvablogissa hänen elokuvansa ovat keränneet paljon lukijoita. Kärjessä on Eestin Haapsaluun Stalin ajan lopussa sijoittuva Miekkailija . Myös Näkymätön Elina , Äideistä parhain ja Tuntematon mestari ovat heränneet tavallista enemmän kiinnostusta. Niille on yhteistä alaikäisten merkittävä rooli niin taustatarinassa kuin toteutttajina. STT on tehnyt hänestä syntymäpäivähaastattelun. Siitäkin selviää tausta hänen elokuviensa laadulle. Ne eivät synny pikavauhtia, vaan kypsyvät ajan kanssa ja tosi työllä. Haastattelun pääsee lukemaan kun googlaa vaikkapa STT Klaus Härö.  Ainakin Turun Sanomat julkaisi haastattelun myös paperilehdessä.

Tarkoittaako elokuvan nimi Talvivaaran kaivoksen ja tunkion kokoa vai Pekka Perän tolkutonta suuruudenhulluutta? Joka tapauksessa toimiva yhteiskuntapoliittinen draama ja iloinen poikkeus puhtaille hyväosaisten ihmissuhdepiehtaroinneille. Ja kun ei tiedä tapahtumien yksityiskohtia, niin psyykkistä jännitystäkin katsojallekin riittää. Miten velallinen pienten lasten isä Jussi selviää ristipaineissa? Työ vie merkityksensä takia kaikki mehut eikä mies jaksa osallistua perhe-elämään. Onko Talvivaara nikkeli- vai uraanikaivos? Jättikaivoksen lupa-ehtoja käsittelevä työ tuo lisää tuskaa. Korruptoitunut esimies haluaa antaa helpot lupaehdot ja yrittää houkutella Jussia mukaan. Miten käy kun Pekka Peräkin tekee työtarjouksen ja nuori, kaunis opiskelijatoveri Ada kertoo sisäpiirin tietoja. Kirjoitin Kahdeksansurmanluodin kohdalla että Mikko Niskanen muuttui melkein Tauno Pasaseksi, Tämän voisi toistaa Jättiläisen kohdalla. Jani Volasen on tosi helppo nähdä Pekka Peränä - tai vaikea erottaa

Uskomaton kahdessa merkityksessä: Uskomattoman hieno dokumentaarinen kertomus, toisaalta voiko aidosti uskoa, että kaikki todellisuudessa meni niin kuin elokuvassa. Elokuva on myös lähes koko ajan näytelmä, missä ainakin kolmea pääosaa esittävät todellisen henkilöt. Ja miten dokumentin tekijä on koonnut kertomuksen, minkä tosiasiat sijoittuvat tosi pitkälle ajalle. Ehkä turha miettiä moisia, sillä yleensä kaikissa ns. fiktioissakin on enemmän tai vähemmän tosiasioita taustalla, ne on vain rakennettu yhteen eri tavalla. Joka tapauksessa pysäyttävää seurattavaa. Taiteilijalta on varastettu näyttelystä kaksi taulua, ja kärsimyksistä ja elämän pimeistä puolista kiinnostunut taiteilija kohtaa varkaan ja pyytää tätä mallikseen. Samalla hän saa keskusteluissa tietää vaikka mitä huumekoukkuun jääneen tapavarkaan menneisyydestä. Mutta käy myös toisin päin. Herkkävaistoinen ja älykäs varas oppii tuntemaan taiteilijan ja tämän heikkoudet. Lopussa kaikki näyttäisi olevan heidän välillä liiankin

Elokuva oli aikanaan yhtä suuri mediatapahtuma kuin sitä edeltänyt köyhän, katkeroituneen ja alkoholisoituneen pienviljelijän hirmuteko. Tauno  Pasanen ampui häntä rauhoittumaan tulleet neljä poliisia Pihtiputaalla. Mikko Niskasella on samoja taustoja. Vanhempiensa kanssa he raivasivat peltoa Konginkankaalla, ja niinpä muka voivuoret uhkasivat valtiontaloutta ja pellot pistettiin pakettiin. Niskanen oli Asfalttilampaiden jälkeen syvässä apatiassa. Mutta Pihtiputaan tapahtumat merkitsivät hänelle kuin pakkomielteistä herätystä. Mikko Niskanen alkoi vähitellen muuttua Tauno Pasaseksi. Viinan juonti oli jo tuttua, mutta nyt hän sai jopa virallisen luvan polttaa pontikkaa saadakseen elokuvaan todellisuuspohjaa. Hän toteutti Rauni Mollbergin naturalismia itseensä. Konginkankaalla hän sai entisistä kavereistaan luontevia kansanihmisiä mukaan elokuvaan. Eivätkä hekään yleensä hylkineet pontikkkaa.  Niskasen samaistuminen Pasaseen lähestyi uhkaavasti täydellisyyttä. Elokuvan fiktio lähestyi ko

Mikä kotimainen elokuva? 1. O. Juho Kuosmaen, näyt. Jarkko Lahti, Oona Airola 2. O. Risto Jarva, näyt. Eeva-Maija Haukinen, Erkki Pajala 3. O. Jaakko Pakkasvirta, näyt. Eija Pokkinen 4. O. Zaida Bergroth, näyt. Alma Pöysti, Krista Kosonen 5. O. Antti J. Jokinen, näyt. Laura Birn, Johannes Holopainen 6. O. Erik Blomberg, näyt. Mirjami Kuosmanen, Kalervo Nissilä 7 O. Selma Vilhunen, näyt. Linnea Skog, Paula Vesala 8. O. Mika Kaurismäki, näyt. Timo Torikka, Pertti Sveholm, Kari Heiskanen 9. O. Auli Mantila, näyt. Leea Klemola, Pertti Sveholm, Sulevi Peltola 10. O. Aki Kaurismäki, näyt. Kati Outinen, Vesa Vierikko

Kuten moni tietää, Risto Jarva kuoli Jäniksen kutsuvierasillan jälkeen 16.12.1977. Mies oli tavallista paremmalla mielellä elokuvan saaman vastaanoton takia. Niinpä hän istui taksin etupenkille juttelemaan vaikka yleensä istui takapenkillä. Tämä saattaa olla legenda mutta uskottava. Liukkaalla kelillä taksi törmäsi isoon kuorma-autoon. Jarva ja taksinkuljettaja siirtyivät ajasta ikuisuuteen. Mutta Jänis elää. Ja sen merkitys elokuvan kautta yhteiskunnan muutoksen kuvaajana on ainoalaatuinen. Hieman kliseisesti kirjoitan, että se kuvaa ihmisen vieraantumista luonnosta.  Samalla Risto Jarva, dipl.ins. kuvaa yhä vahvistuvan otteen yksilöstä ottavan tietotekniikan seurauksia. Päähenkilö, mainosmies Vatanen (Antti Litja) hävittää itseään koskevat magneettinauhatiedostot, lähtee vahingoittuneen Jäniksen kanssa matkalle karun kauniiseen luontoon.  En osaa selittää mutta itse Jäniksestä tulee koko tarinan kluu. Voi ehkä samaistua tuohon talven valkoisen kaunokaisen elämäntilanteeseen. Elokuva

On tosi vaikeaa ymmärtää aidosti 12-vuotiasta Varpua elämäntilanteessa äitinsä Sirun kanssa, äiti kun on menettänyt otteensa omaan elämään. Yksinkertaisesti minun ikäisellä miehellä ei ole kokemusta, mihin voisin peilata. Vaan tuo outous ei estä nauttimasta hyvästä kokonaisuudesta ja erityisesti Linnea Skogin roolityöstä Varpuna, joka ottaa ohjat omiin käsiin ja lähti varsatamallan autolla kohti Oulua etsimään isäänsä, josta ei tiedä kuin nimen. Isäksi paljastunut isä ei varmaan ole Varpun odotusten mukainen, mutta 12 -vuotiaan vielä pilaantumattomalla luontevuudella hän ottaa miehen isäkseen. Elokuvan etenemisvauhti on  juuri sopivaa. Saa sopivasti sulattelemisaikaa ennenkuin hypätään seuraavaan kohtaukseen. Hauskaa on myös, ettei saata arvata mitä seuraavaksi tapahtuu - uskottavuuden rajoissa pysyen. Elokuva pyöri mielessäni myös yöllä. Mietin, saako äiti otetta elämäänsä vai jatkaako Varpu kodin arjen pyörittäjänä. Paljon jää pohdittavaa. Se tarkoittaa, että kannattaa katsoa.

Olavi (Heikki Nousiainen) tekee taas roolin, joka mykistää. Perheensä, tyttärensä ja tämän vaikeuksiin joutuneen murrosikäisen Otto-pojan kanssa välit rikkonut jäärä haaveilee vielä yhdestä taideteoksesta ja kaupasta millä rikastuisi.  Vastentahtoisesti hän ottaa Oton apupojaksi galleriaansa Helsingin Bulevardilla. Poikaa on vaikea opettaa seitsemänkymppisen myyntitavoille, mutta... Arvoituksellinen taulu muuttaa ja kärjistää tilanteen. Olavi aavistaa, että sen ostohinnasta voisi saada jälleenmyymällä sievoiset eläkerahat. Vaan miten selvittää teoksen alkuperä, mikä tekee siitä maineikkaan. Oton digitaidotkaan eivät pelkästään riitä, mutta hän tekee lopulta jotakin, mikä yllättää niin äidin kuin isoisän.  Taidekaupallakin on raa'at markkinatalouden ja rikollisuudenkin raamit. Toisaalta Olavin, tyttären ja Oton välit paranevat Heikki Nousiaisella on yhtä hieno roolityö Samuli Valkaman ohjaamassa Saattokeikassa . Molemmissa elokuvissa tuon suomalaisen näyttelijätyön helmen rooli päät

Veikolla (Heikki Nousiainen) ja Kamalilla (Noah Kin) on salaisuuksia, jotka ensin estävät, mutta paljastuttuaan auttavat heitä ymmärtämään toisiaan ja vuoron perään tarpeen tullen auttamaankin. Heikki Nousiainen tekee roolinsa mestarillisesti eikä kenialaista 16-vuotiasta Kamalia esittävää Noah Kiniäkään voi lepsuilusta syyttää. Itse tarina vain on perinteinen tie-elokuva, eivätkä sellaiseen kuuluvat sattumanvaraiset kohtaamisetkaan ole järin omaperäisiä. Heikki Nousiaiselle on samantyyppinen rooli ja asetelma kuin Klaus Härön Tuntemattomassa mestarissa, nuoremman sukupolven ja väen kanssa riitaantunut ja katkeroitunut yksinäinen, sydänvikainen, suomalainen mies. Minusta sellainen on kuin tehty hänelle, niin luontevasti ja tosissaan mies sen tekee. Kaiken kaikkiaan elokuva surumielisyydestään huolimatta toi ainakin minulle hyvän mielen. Sen sanoma on lämmin ja kaunis, vaikka hieman heppoisesti perusteltu.

Hauska, viihdyttävä ja opettavakin dokumentti, missä neljä legendaarista ja aateloitua englantilaista näyttelijää, naista kuten elokuvan osuvasta nimestä voi päätellä, muistelevat uriaan. Onneksi he eivät kerro vain suurista voitoista, vaan myös vaikeuksista. Yhdelle pelko mennä näyttämölle tai kameran ja ison porukan eteen oli järjestelmällisesti pelottavaa. Kleopatran osa taas sai kieltäytymään osin epäonnistumisen pelossa. Ainakin kaksi näyttelijää kertoivat ongelmasta, minkä takana oli kokemus, etteivät he ole tarpeeksi kauniita. Teeilta, johon heidät on kutsuttu kertomaan ja muistelemaan, on polveilevasti hersyvä. Nauru on herkässä, ja kilpailutilanteitten riidanpoikaset selvitetään lopulta huumorilla ja sopuisasti. Mennyt on mennyttä. Hauska on episodi, jossa kerrotaan erään tutun valmistautumisesta omiin hautajaisiin, miten pitkälle hän on suunnitellut ne. Kun sitten yhdeltä neljästä Damesta kysytään hiukan moittivasti, miksei hän ole valmistautunut, tämä vastaa: "Minä en

Risto Jarvan työtoverin yhtä aikaa karu ja lämmin, mutta uskottava elokuva kertoo 1929 syntyneestä ja osuvan nimisestä rakennustyöläisestä Urho Suomalaisesta (Paavo Pentikäinen). Kuvaan sopii myös, että hänen isänsä oli sisällissodassa taistellut punaisten puolella ja että Urho oli kommunisti ja jääräpäinen. Urho haluaa rakentaa perheelleen, mihin kuuluu lisäksi tehtaantyöläinen vaimo Sirkka (Irma Martinkauppi) sekä kaksi kouluikäistä lasta, omakotitalon. Taloushuolet ja Urhon horjuva terveys toimivat elokuvassa synkkinä pilvinä. Perhe asuu huonokuntoisessa ahtaassa vinttikammarissa. Lapsille ahtaus merkitsee kuitenkin aikuisten läheisyyttä ja läsnäoloa. Usein omankotitalon rakentaminen tarkoittaa rakentajan poissaoloa muusta perheestä ja puolison jäädessä hoitamaan lapsia ja vastaamaan arjen sujumisesta kotona. Ei tietenkään ihme, että tämän seurauksena on aikuisten parisuhteen kriisiytyminen ja lopulta riidat niin lapsista kuin veloista ja varoistakin. Elokuvan nimestä voi aavist

Alvar ja Aino Aallosta kertovasta dokumentista jotakin sanoessa loppuvat adjektiivien superlatiivit kesken. Mutta ennen kaikkea jälleen kerran tulin todenneeksi, miten vähän tiesin heidän urastaan, yhteistäkin teoksista, missä ei tiedä mikä on kummankin sormenjälkiä, saatikka heidän avioliitostaan ja rakkaussuhteestaan. Virpi Suutarilla on suhde Aaltoon jo lapsuudessaan Rovaniemen kaupunginkirjastosta, mutta onneksi hän on onneksi malttanut mielensä ja antanut tutkimusmatkan Aaltoihin, heidän töihinsä ja elämäänsä kestää ja viipyä, kunnes siitä tuli niin vangitse ja koukuttava kuin nyt saamme kokea. Yksittäistä teoksista dokumentti kertoo minun mielestäni lumoavimmin Viipurin kirjastosta. Se pääsi pahasti ränsistymään neuvostovallan alussa, mutta peruskorjattiin Aallon miestä pilalle. En ota kantaa pilalle menemisestä, mutta dokumentissa sen pelastavat myös lapset, jotka mm. hivelevät portaitten kaiteitten muotoja ja pintoja. Alvarin ja Ainon kirjeenvaihdon eroottistakin puolta to

Mestariluokan dokumentti suomalaisen elokuva-alan tuulista ja tyyleistä, erityisesti Rauni Mollbergista (1927-2014) Dokumentissa kerrotaan että niin Niskanen kuin Mollberg sodan kokeneina miehinä kävivat elokuvia ohjatessaankin sotaa. Osuvin näkökulma on muistaakseni Mollbergin tyttären. Hän aloittaa siitä, että hänelle isä oli hyvä. Mutta hänkin löytää isästä kaksi puolta, lämpimän ja rakastavan ja toisaalta demonisen ja vimmaisen, joka haluaa saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä. Exitus facta probat eli tarkoitus pyhittää keino taisi olla yksi jesuiittojen tunnuslauseista. Sotakokemukset ovat saaneet Mollbergin näkemään maailman ja ihmiset pahoina. Elokuvissa on monia kohtauksia, jotka voidaan nähdä "viattomuuden myrkyttämisenä". Niin kävi Martalle ja niin teki saarnaaja Elinalle Syntisessä laulussa ja niin kävi Milkalle. Samoin tehtiin Pikku Pietarille minun suosikki Mollbergissani Aika hyvä ihmiseksi , katsojan tietämättä. Ikitien ohjaaja AJ Annila kertoo Syntis

Tänään 17.3. olisi varmaan viisasta katsoa Mollbergin tyylistä ja ajasta kertova Veikko Aaltosen Dinosaurus. Käsitehän tarkoittaa mm. sukupuuttoon kuollutta ja ehkä tässä tapauksessa, että hyvä niin. Ei siis itse elokuvan ohjaajaa, vaan jotakin sen aikaisille jonkin tyylin ohjaajille ja miksei vaikkapa kapellimestareille tms. ohjattaviinsa suhtautumista, millä he johtivat joukkojaan välillä hyvinkin despoottimaisesti. Tai ehkäpä Dinosaurus toivoo, etteivät 2020-luvun elämänehdot ja realiteetit olisi niin ankeita ja raakoja kuin lähes 80 vuotta sitten. Mollbergia pidetään naturalismin ja realismin - tai peräti inhorealismin - mestarina. Siitä varmaan sen ajan kriitikot elokuvaa kiittivät. On tarpeellista toki sijoittaa se aika- ja paikkakontekstiin. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun Lappiin. Olin silloin alle kouluikäinen lapsi ja vuonna 1973 päti edelleen, etten ollut koskaan käynyt minulle eksoottisessa Lapissa, missä sen ja muun Suomen raja sitten kulkeekaan. On helppo arva

Olli Mäen elämänsä onnellisimmasta päivästä kertova "urheilu- ja rakkauselokuva" on sydämeenkäypää seurattavaa, sillä se on toteutettu sydämensivistyksellä. Elokuvan tarinassa Kokkolan leipuri ja kommunisti nyrkkeilee ensimmäisenä suomalaisena vuonna 1962 sarjansa maailmanmestaruuden. Valmentaja ja promoottori Elis Ask tekee kaikkensa, jotta Olli Mäki voittaisi Olympiastadionilla mustan miehen Davey Mooren. Vaan tämäpä tyrmää suomalaisen toisessa erässä. Samana päivänä Olli kihlaa rakastettunsa kotikylän "tytön", Raija Jänkän ja jo sitä aiemmin Eliksen ja Ollin välit kiristyvät kun mies kehtaa rakastua valmistautuessaan maailmanmestaruusotteluun. En olisi voinut kuvitella, että suorastaan rakastun nyrkkeilystäkin kertovaan tarinaan. Olen itse koko ikäni harrastanut joukkueurheilua ja inhonnut kaikkea väkivaltaa myös kilpaurheilussa. Mutta onneksi elokuvassa rakkaus voittaa nyrkkeilyn - ehkä jo ensimmäisessä erässä 6-0. Yritän muistaa Raijan ja Ollin vuoropuh

Joskus turhankin vakava, ja nyt koronankin vakavoittanut mieleni kaipaa kevennystä. Tosin Arto Paasilinnaa jää minun elämänkatsomuksessani ja kiinnostuksen asteissa jälkeen veljistään Reinosta ja erityisesti Ernosta. Mutta mukavasti kului puolitoistatuntinen tämänkin viihde-elokuvan seurassa. Tosin en oikein pitänyt siitä suunnasta mihin siltainsinööri Akseli Jaatinen tarinassa muuttui reilusta työporukan pomosta suuruudenhulluksi vallankäyttäjäksi - hiukan liioitellen. Minua ilahdutti enemmänkin pomon, työnantajan ja lakkokenraalina tunnetun luottamusmiehen sekä työntekijöitten valmius seistä toistensa takana, tilanteen niin vatiessa. Hauskaa oli taantumuksellisten voimien liittoutumien vastustaminen, mutta ei enää kunnanvaltuuston valtaus tai sen keinon. Moraalin ja valta-aseman vartijoita ja kirkon työntekijöitä pilkattiin mennen tullen ja mielenkiintoinen oli vuorotteluavioliittokin, minkä ehdoista kaksi tulevaa vaimoa neuvottelivat keskenään - olisivat vain sukupuolet asetelmas

Onneksi olen sen verran ollut mukana politiikassa, että pystyin keskittymään elokuvan poliittiseen sanomaan. Nyt ilmeisesti enemmän kuin silloin kun elokuva tuli teattereihin alastomuuskohun myötä. Raija Orasen kirjoittama tarina käsittelee 1970- ja 80-luvun vasemmistolaisten ihanteitten paloa - ja sammumista. Se tapahtuu hotellihuoneessa kahden lähes kokoaikaisesti alastoman ihmisen, ministeriksi nousseen Uskon ja hänen nuoruudenrakastettunsa Tarjan yhteenottona. Erkki Saarela ja ja Eeva Eloranta tekevät uskomattoman rohkeat ja varsinkin Saarelan Uskon inhottavan roolityön. Elorannan Tarja taas on niin hurja - ja kaunis - että hirvittää. Hirvittää myös siksi että hänen sanansa 70 miehen samankaltaisuudesta osuvat itseenkin. Asuin 1986 Hyvinkäällä ja istuin edellisellä vaalikaudella SDP:n edustajana  kaupunginvaltuustossa. Tunsin henkilökohtaisesti monia minusta vasemmalla olevia tovereita, niin työn kuin kulttuurin ja jopa urheilun kautta. Ja eivätkä he kaikki olleet miehiä. Ihantei

Mitä kaikkea elokuva kolmen poliisipartion yhdestä yötyövuorosta kertookaan. On kulunut 30 vuotta Berliinin muurin kaatamisesta, ja sitä valmistaudutaan juhlimaan myös Bulgarian Sofiassa. Mutta - yön aikana yhtä itsemurhakandidaattia siirretään junaradalle ja sen yli, jotta "tapaus" voitaisiin siirtää toisen piirin vastuulle. Toinen pari tekee olevinaan länsimäisen, liberaalin tempun hautausmaalla. Työvuoronsa päätteeksi he osallistuvat ihmiskauppaan auttamalla noin 20 pakolaista ilmeisesti matkaan lännemmäksi. Isot rahat miehet keräävät, mutta toinen poliiseista kuolee pakolaisauton onnettomuudessa. Kolmas pari Elena ja Marin pannaan etsimään ikäistäni Alzheimer-potilasta. Tämä sattuu olemaan Marinin opettaja, joka on aikoinaan auttanut Marinin pois rikolliselta tieltä. Marin käy Alzheimer-hoitopaikassa. Hän näkee, miten kaikki hoidettavat on yöllä sidottu vuoteisiinsa varmaan noin 15 ihmistä samassa huoneessa. Marin haluaa auttaa opettajaansa viemällä tämän kotiin. Hän

Edellisen visan oli aika moni vähintään avannut. Toivottavasti se johti kisailuun kotona ja kenties muistilokeroroiden kaivelemista ja muita konsteja etsiä vastauksia ja muistella elokuvia. Nyt panen jatkoksi muunelman Kaurismäkivisasta, jonka olin laatinut Hyvinkäällä ilmestyvässä Aamupostissa. Siinä ei silloin ollut valokuvia. Visailuiloa ja -mieltä. Kaikille jotka kommentoivat ja/tai vastaavat visaan, kerron itse muistamani ja etsimäni vastaukset Kaurismäki-visa Kuka esittää Pelastusarmeijan kirpputorin johtajatarta elokuvassa Mies vailla menneisyyttä? Millä tavalla päätettiin taloudellisista ja tuotannollisista ( kilpailuttamisesta) syistä irtisanottavat raitiovaununkuljettajat elokuvassa “Kauas pilvet karkaavat” Mitä Peter von Bagh tilaa hänelle suositellun kateenkorvan sijasta ravintola Työssä sen avajaispäivänä elokuvassa “Kauas pilvet karkaavat ” Kuka esitti Iiris-rukan ( Kati Outinen ) veljeä, joka neuvoi Iiris-rukkaa myrkkyasiois

  Toivottavasti joku jaksaa lukea seuraavan. Tässä iässä (78 v) yksinasuvana ja vielä koronan pelossa tulee kahlatuksi rakkaani, suomalaisen elokuvan tuntemattomia teoksia ja tekijöitä. Kiitos mahdollisuudesta Yle Areenalle. Toisaalta elokuva perustuu ei sen vähempää eikä enempää kuin Mika Waltarin saman nimiseen romaaniin. Eikä voi ohjaajaa, jolta on valmistunut kaksi elokuvaa, eikä edes pääosien esittäjiä, amatöörejä näyttelijälakon aikana, Kalervo Koskea ja Annikki Moksia moittia yrittämisen puutteessa vaikean ja vaativan tekstin panemisesta filminauhalle. Väkisinkin tulee mieleen, mitähän heille kuuluu. Ovatkohan elossa? Mitähän he olisivat voineet antaa suomalaiselle elokuvalle? Mustavalkoinen elokuva on kuvauksellinen. Otokset ovat tarpeeksi pitkiä ja puhuttelevia, vaikka henkilöohjauksen heikkous hiukan häiritsee. Ulkokuvat tylyssä talvessa ovat koskettavaia. Oikein säpsähtää kun sieltä hypätään Helsingin rautatieasemalle. Huolimaatta kaikista tavalla tai toisella vähättelev

  Oi niitä aikoja, lauloi Päivi Paunu 1968 ja O tempora, o mores, lausui Cicero jo noin kaksi vuosituhatta sitten Rooman senaatissa.. Ehkä outo muisto tai assosiaatio, mutta kuvaa lähinnä omaa, hillittyä opiskelijaelämääni Turun yliopistossa. En liikkunut mahdollisissa vastaavissa porukoissa , mistä Lapualaismorsian - kuka sitten elokuvassa liekin - kertoo. Mutta - minkälainen olisin minä ja millainen Suomi ilman Mikko Niskasta, Kaj Chydeniusta, Kalle Holmbergia. Arvo Saloa ja Ylioppilasteatterin todellista väkeä ja ohjaajan luottonäyttelijöitä: suloisista suloisimmasta Kirsti Vallasvaarasta ihanimmasta ihanimpaan Jukka Sipilään.  Suomalaisen elokuvan maailmassa Niskasen sanomaa säestivät omalla persoonallisella otteellaan Jaakko Pakkasvirta ja Risto Jarva sekä Kaj Chydeniusta esimerkiksi Kari Rydman. Eikä ainakaan turkulainen teatteriväki pysty koskaan unohtamaan Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan aikaa ja roolia uuteen, taiteen panoksen luomiseen yhteiskunta-ajatteluun. Kun po

  Tanskalainen, viiltävä nuorisoelokuva on selkeästi myös yhteiskuntaluokallinen kannanotto . Yläluokan poika yrittää epäonnistuneesti lähestyä äitiään, isä kun on jossain kaukana uraa luomassa ja omaisuutta kartuttamassa. Poika saa tylyn vastauksen. Samanaikaisesti työläistaustan samanikäinen, noin 12 - 13 vuotias poika pelaa ja iloitsee jalkapallon pelaamisesta isänsä kanssa. Eri yhteiskunnalliseen taustaan kuuluvat pojat ovat alunperin ystäviä , ja heihin kuuluu myös keskiluokkaan kuuluva poika. Yhdellä pojasta on akvaario, ja siellä kala nimeltä Zappa. Se saa surmansa yhteiskuunnallisen eriarvoisuuden seurauksena. Kannattaa katsoa. Niin epäsosiaalisten poikien vastaanottokodin johtajana kuin Kiljavan opiston nuorisokurssien opettajana tämä elokuva teki vaikutuksen, Jälkimmäisessä tehtävässä oli tapanani katsella nuorten kanssa tätä elokuvaa - eikä turhaan. Elokuvan jatko-osana voi nähdä saman ohjaajan Usko, toivo ja rakkaus

Elokuvan nimi lienee käännöslaina saksan kielestä, missä se tarkoitti merimiesten vaimoja. Tässä tapauksessa on kysymys myyntimiehestä, mutta enemmänkin on kysymys Tapiolan puutarhakaupunginosan tai jonkin vastaavan asumalähiön yksipuolisuudesta ja tyhjyydestä ja sen aiheuttamasta vieraantumisesta lastensa kanssa pitkät arjet viettävälle Helinälle (Eija Pokkinen). Kun ohjaaja haluaa kritiikillään puhua yhteiskunnasta sosiologian käsittein, saapuu Helinää haastattelemaan sosiologia opiskelija (Matti "Fredi") Siitonen. Haastatteluprosessin myötä Helinä eli "rouva 21"tiedostaa tyhjyyden ja täyttää sen nuorella unelmilla ja nuorella rakastajalla. Elokuva kritisoi myös ydinperheen autuaaksi tekevää ja ainoata oikeaa elämisen mallia. Jopa viittaukset huumeisiin ja lesbouteen ovat näkökulmia Pakkasvirralle ja Risto Jarvalle tuottajana. He tekivät paljon ansiokasta yhteistyötä ajankohtaisten ja nimenomaan kaupungistumiseen liittyvien kehityssuuntien ja ongelmien välittämis

Kaikkea en ymmärtänyt Fassbinderin Berlin Alexaderplatzista - enka toki otsikon elokuvastaan. Näin sen kuitenkin Turun kaupunginteatterin Sopukassa, missä leskeksi jäänyt siivooja Emmi (Irma Junnilainen) ja marokkolainen siirtotyöläinen Ali (Kimmo Rasila) rakastuvat Emmin sukulaisten kauhuksi. He saavat - niin elokuvassa kuin kaupunginteatterin Sopukassa - eurooppalaisen rasismin kaikkein ahtaimmat ja myös aggressiiviset reaktiot osakseen. On ehkä syytä muistuttaa tässä yhteydessä että Suomi - ja Turkukin - kuuluvat Eurooppaan. Fassbinderin elokuva ansaitsee minun asteikollani arvosanan mestariluokka. Tässä on kysymyksessä ennen kaikkea se, miten elokuva on vaikuttanut omaan maailmankatsomukseeni - eikä vain elokuvan taiteellisesta toteutuksesta. Siinä minun pistekriteerini. Pienin vihjein elokuva kertoo Natsi-Saksan arvojen elosta Bundesrikessä ja toisaalta "arjalaisten" naisten ihastumisesta tummempi-ihoiseen pohjois-afrikkalaiseen.

En man som heter Ove Fredrik Backmanin (En man som heter Ove) on sydäntä särkevä tarina, yhtä aikaa kaunis ja tiukka tarina miehestä, joka nuorena menettää isänsä ja myöhemmin vaimonsa, molemmat onnettomuuden seurauksena. Noin kuusikymppisenä Ove pääsee eläkkeelle ja päättä ottaa oman kuin rivitaloyhtiön ohjat käsiinsä. Suomenkielisen version mukaan hän pitää yllä vallitsevia sääntöjä ja järjestystä. Se näyttää aluksi täydelliseltä nipottamiselta ja jopa naapurien kyttäämiseltä. Mutta kun maahanmuuttajanaapurit kompastelevat ja lopulta pyytävät estottomasti apua, puhkeaa nuppuu lämmin sydän. Ja nuppu aukeaa lopullisesti kukkaan. Kun virkavalta yrittää väärin perustein ja autonsa törkeästi pihaan ajamalla viedä hänen entisen kilpailijansa laitoshoitoon. Liikuttava on myös episodi, missä Ove jeesaa isänsä tuomiota pelkäävää homopoikaa. Ove joutuu myös liian lujille, kun hän yhtä aikaa auttaa muita ja valvoo järjestystä. Hänet viedään ambulanssilla sairaalaan. Maahanmuuttajaperhe tulee

Mansikkatilan porvarilliset omistajat suojelevat Anneli-tytärtään. Tämän tehtävänä on punnita puolalaisten siirtotyöläisten poimimia mansikoita. Yksi poimijoista on 15-vuotias Wojtek. Annelin alun ynseys poimijoita kohtaan muuttaa suuntaa, kun hän sattuman kautta tapaa Wojtekin kahden kesken. Näin vahvasti luokkajakoa ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta kuvaavasta draamasta tulee vähitellen erinomaisen onnistunut nuorisoelokuva, eikä ainakaan vähiten raikkaitten nuorten pääosia näyttelevien ansiosta. Heistä vaistoaa hämmennyksen, kun he alkavat tiedostaa yhteiskunnalliset vääryydet, jotka samalla vaikeuttavat heidän kiintymystään ja tunteiden orastavaa paloa. Mutta selvästikin taustojen ero estää heitä tekemästä konkreettisia tulevaisuudesuunnitelmia. Väkisinkin katsojan mielen valtaa myös Puolan kehitys tai pikemminkin pysähtyminen katoliseksi, pyhä perhekeskeiseksi, aborttikielteiseksi ja sovinistiseksikin valtioksi, vaikka se ei elokuvan varsinaisena teemana olekaan. Eteläisen Ru

  Miika Nousiaisen samanniminen romaani on annettu pääosin ruotsalaisten toteutettavaksi. Ilmeisesti ainakaan ruotsalaiset eivät syttyneet teemalle, missä kropaltaan suomalainen mies haluaa ruotsalaisen sosiaalidemokratian kansankodin perinteisen sielun. Romaanin vakavampi ja ajattelua herättävämpi puoli hukkuu osin farssintapaiseen toteutukseen, mutta on toki osin koskettavaakin kerrontaa. Itse kuulun ruotsinkieltä ja Ruotsiakin kunnioittaviin, eikä vähiten siksi että sukulaisiani on muuttanut läntiseen naapuriin niin sotalapsina kuin työnperään. Enkä ketään voi heitä moittia ylpeydestä - tai siitä etteivät muka osaisi puhua enää suomea. Pikemminkin kehuisin heitä avarakatseisuudesta. Viime kädessä tulkitsen - ellen elokuvan - niin Miika Nousiaisen sanoman yhteisen, pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihmisen vastuullisuudeksi kanssaihmisistään, vähintäänkin sisaruksestaan. Yleensäkin Miika Nousiaisen teksteissä lienee teemana ihmisen kasvu kriiseissä yli hetken houkutusten. Siitä

  Maalauskuvataide ei ole kuulunut elämässäni suurimpiin kiinnostuksen kohteisiin. Sattumoisin asuin Hyvinkäällä paikassa, minkä naapuritalon seinän kyltti kertoo, että Helene Schjerfbeck on asunut paikalla sijainneessa talossa - ilmeisesti äitinsä kanssa, jolla myös on tärkeä osansa elokuvassa. Ehkä se johdatti minut tutustumaan Helenen taiteeseen. Ateneumissa sai kerran äänestää maalauksesta , mistä pitää eniten tms. Silloin annoin ääneni taiteilijan realismin ajan teokselle Toipilas, ostin kymmenen teoksesta tehtyä postikorttia, joita lähetin ystävilleni ja latasin tietokoneeni näytölle taustakuvaksi saman. Elokuva keskittyy lyhyeen rajattuun vaiheeseen rakastetun taiteilijan elämästä. Siinä se onnistuu välttämään pikakelaukset Helenen pitkän elämän (1862 - 1946) eri vaiheista. Keskiössä on aika, jolloin Helene ja Einar Reuter tapaavat toisensa. Sisäänpäin kääntyneenä ja säädyllisenä Helene ei voi osoittaa ehkä kiihkeitäkin tunteita itseään paljon nuorempaan, taidemaalarin uran opi

Ritva (Elina Salo, ammattinäyttelijä)) ja Juhani (Paul Osipov, taidemaalari ja amatöörinäyttelijä) merkittävässä suomalaisen elokuvan päänavauksessa Kuvaavaa on elokuvan rakenne 1) Häät – avioliitto yli luokkarajojen 2) Juhani – ei yksin leivästä 3) Ritva – ei yksin rakkaudesta 4) Ritva ja Juhani Silloin - 1967 - halusin nähdä sen yhteiskunnallisena elokuvana, mutta Jarva sanoo, että se on ajankohtainen rakkauselokuva. Tarkoittanee, että yhä useammat parit rakastuivat toisiinsa yli vuoden 1918 tapahtumien haavojen ja rajojen. Ritvan tausta on oikealla, Juhani on duunari. Vasta nähtyään televisiosta ohjelman sisällissodan puolista ja heidän omista taustoistaan nostavat tilanteen pinnalle Ritvan suvun tuella. Muistan konkreettisesti omasta elämästäni saman tilanteen. Vaikka opiskelin yliopistossa kuten Ritvanikin, alkoi juurin noina aikoina itselläni nousta pintaan vanhempieni työläistaustan merkitys. Toki olin tiennyt, että he olivat elinikäisiä sosialidemokraatteja ja että äitini äit

 Hiukan vaihtelua blogin sisältöön  Laitan jatkoksi kuvan kymmenestä eri elokuvasta ja luettelon niiden ohjaajista. Ne eivät ole kuitenkaan samassa järjestyksessä. Tehtävänä on tunnistaa mistä elokuvasta kukin kuva on napattu. Ohjaajien nimiä voi hyödyntää oikeille jäljille päästääksesi. Kun mahdollisesti kommentoit tai vastaat tähän blogiin, voit kerto lisätietoja ja muistoja,. esim. keitä näyttelijöitä kuvissa näkyy jne.   Kuva 1 Kuva 2. Kuva 3 Kuva 4 Kuva 5 Kuva 6 Kuva 7 Kuva 8 Kuva 9 Kuva 10 Ja tässä ohjaajat, jotka eivät ole siis samassa järjestyksessä kuin kuvat A. Rauli Mollberg B. Zaida Bergroth C Ingmar Bergman D. Alexsander Payne E. Dalton Trumbo F. Aki Kaurismäki G. Aarne Tarkas I. Ferench Török J. Florian Henckel von Donnersmarck K. Klaus Härö

Käpy oli minulle, kiltille mamman pojalle ja pitkän turvallisuusunen nukkuneelle kielten opiskelijalle lopullinen herätyskellon kilinä. Elämässä on meininkiä, riemua ja tuskaa, vaihtoehtoja - niin seksiä ja alkoholiakin - ja Kaj Chydeniuksen laulujen kautta imin vihdoin myös ymmärrystä yhteiskunnan ja politiikan ja yksilöllisten rakkauskokemusten välillä. Se auttoi minua irtautumaan sopeutumisesta kohti osallistumista. Käpy toi kevätahavan voimalla uuden näkökulman ja pyyhki mennessään loputkin pölyt viaton maaseutu/syntinen kaupunki ja sankarillinen, traaginen sota -elokuvatraditiosta. Elokuva kertoo omani, suuren ikäluokan mahdollisuuksista - siis ties mitä - ja osoittaa myös, ettei parisuhde tai rakastaminen ole vain yhtä auvoa ja ikuista onnea. Paljaan ihon kiihko ja petollisuus houkuttaa ja haavoittaa. Jonkin aikaa elokuvan jälkeen saimme häälahjaksi Kristiina Halkolan LP:n Täytyy uskaltaa. Sen laulut jatkoivat rakastamisen vaikeuden kuvaamista, mutta olivat tulleen samalla j

Katsotaanpa, miten 15 vuotta sitten kirjoitettu juttu kestää ajan muuttumista. Seuraava teksti on julkaistu Lukijan kolumnina Turun Sanomissa maaliskuussa 2006. Yövartija Koistinen - työväenluokan Raid Yövartija Koistinen Aki Kaurismäen Laitakaupungin valoissa tuo mieleen Tapio Piiraisen entisen alamaailman torpedon Raidin. Eikä tietenkään vähiten siksi, että sekä Koistinen että Raid käyvät nakkikioskilla ja saavat lohtua ja välittämistä nakkikioskin myyjältä. En lakkaa ihmettelemästä, miksi monet arvostelijat eivät suitsuta Kaurismäen uusinta kuten trilogian aiempia mestariteoksia, kauas karkaavia pilviä ja miestä vailla menneisyyttä. Ehkäpä arvostelijatkin kaipaavat sitä toivoa ja optimismia, mitä yhteisöllisyys Kaurismäen trilogian aiemmissa elokuvissa synnyttää. Yövartija Koistinen jää yhtä yksin kuin aikanaan tulitikkutehtaan tyttö, joka tappoi rotanmyrkyn avulla niin tulevan lapsensa vastuuttoman alullepanijan kuin kylmän kyyniset vanhempansa. Tapio Piiraisen alamaailman k

Voit valita, käsitteleekö elokuvan vankileiritapahtumat vuoden 1918. - aakkosjärjestyksessä - kansalaissotaa, kapinaa, sisällissotaa vai vapaussotaa. Pääpaino kun on yhdyssanojen jälkimmäisellä osalla. Vaikka elokuva on fiktiivinen eli käyttää taiteilijan vapautta, niin sen tapahtumat perustuvat tosiasioihin. Tunnettu koomikko Toivo Parikka (Martti Suosalo) kuljetetaan Isosaareen poliittisesti vaarallisten punaisten vankileirille, missä ammutaan noin 300 punaista. Toivo Parikka ja muut saman teatteriseurueen näyttelijät yrittävät keskellä nälkää ja kuolemanpelkoa säilyttää toivonsa esittämällä roisia komediaa, missä valkoisetkin saataisiin nauramaan. Teloituskomppanian kohdalla seurue onnistuu, Jäätävän kylmä ja huumorintajuton teloituskomppanian päällikkö kapteeni Kalm (Jani Volanen) ehdottaa Parikalle kauppaa tai itse asiassa vedonlyöntiä: mikäli teatteriseurue saa arvovaltaiset saksalaiset kunniavieraat nauramaan, niin heitä ei teloiteta. Miten sitten käy, selviää kun katsoo hieno

Satuin edellisenä iltana katsomaan Matti Ijäksen harha-askelta eli uskottomuutta käsittelevän elokuvan Aita. Elokuvien tapahtumajoissa on 37 vuoden ero. Sen huomaa monessa - niin yhteiskunnan muutoksessa ja varsinkin elokuvien tavoissa kuvata tapahtumia. Olisi suuri kiusaus kertoa, että jälkimmäinen on parempi kuin ensimmäinen - joka suhteessa. Harha-askel määritellään yhteiskunnalliseksi draamaksi ja Aita tragikomediaksi Haluan kuitenkin sijoittaa elokuvat aikakontekstiin. Vaikka Harha-askel tapahtuu kaupungissa, on siinä kuitenkin vääjäämättä mukana jotain vanhasta teemasta, että kaupungissa vaanii synti. Elokuvan lopussa harha-askeleen ottanut mies ja hänen hellyttävä, huolehtivainen ja suloinen vaimonsa istuvat saunassa. He hyväilevät toisiaan. Nainen kertoo miehelleen, miten hyvä tämä on ja miten hän rakastaa tätä. Perustelut liittyvät kodin hankintaan ja tulevaan veneen ostamiseenkin. Mies ei pukahda sanaakaan On pakko miettiä, olisiko sellainen nykyään uskottavaa - tai oliko

Voikohan ainakin melkein kaikista Ijäksen ohjaamista elokuvista käyttää tavaramerkkiä tragikomedia. No ainakin tätä aidan rakentamistarinaa se kuvaa mainiosti. Samalla se kuvaa, miten vastuuttomasti työuralla ilmeisen menestyvä ja komiassa omakotitalossa asuva perheenisä voi särkeä koko rakennelman ihastumalla 16-vuotiaseen helsinkiläistyttöön. Tyttö ei kuitenkaan rakastukaan päätä pahkaa kokeneeseen, vanhempaan mieheen, vaan pikemminkin leikkii tämän sokealla ihastumisella. Ei ihme, että kun vaimolle selviää miehensä toilailut, niin anteeksiantaminen on lähes mahdotonta. Ehkä mies on rakentanut aidan myös perheen kahden aikuisen väliin. Miehen nöyryytys on syvä ja sen kuvaus onnistunut. Kun mies vastaa tyttärelleen kysymykseen rakkaudesta, että mitä rakastuneempi on, niin sitä helpommin on haavoitettavissa. Elokuvaaa katsoessani tuli yht´äkkiä mieleen jotain samaa kuin Krzysztof Kieslowskin dekalogista kuudenteen käskyyn perustuvassa Lyhyt elokuva rakkaudesta -filmissä. Rakkaudess