Rakkaudesta elokuvaan

Elokuva-alan monitoimimies Pauli Pentti Vajaa vuosi sitten kuolleen ohjaajan kunnianhimoinen elokuva. Mukana sivullinen ja toinen uhri, jotka kumpikin saavat surmansa korruptoituneitten poliisin ja kaupungin johtavan virkamiehen raha- ja ihmissuhdedraamasta. Kesti pitkään miettiä, mistä on kysymys hienosti kuvatussa Helsingin yössä ja päivässä. Tuli mieleen unenomaisuus koko tarinasta. Mukana on myös Filmihullun ensimmäinen päätoimittajana Eero Tuomikoski yhtenä harvana viattoman ajelehtijan Pekka Valkeejärven ystävänä. Elokuvassa tupakoidaan taukoamatta, ja ohjaajan tarkoituksena onkin kuulemma tupakoinnin lopettaminen elokuvissa, Kaurismäkeä matkiva dialogi on osuvaa, mutta myös ärsyttävää. Naisille ei jää kuin tapetuksi tuleminen, eksyksissä olevan nuorukaisen  jättäminen ja toimimattoman neuvon antaminen miehelle. Elokuvan yhteiskunnallisuus avautuu vasta funtsailun tuloksena

  USA:ssa ohjaamiensa yksilöpsyko(pato)logisten) - Psyko, Linnut , Takaikkuna ja Vertigo lisäksi  - A.F. teki synnyinmaassaan viimeisenä elokuvana ennen toista maailmansotaa mainion Nainen katoaa. Sen tapahtumat sijoittuvat Manner-Eurooppaan ja Brandarkia- nimiseen maahan. Elokuva ennakoi paremmin kuin monet johtavat poliittiset asiantuntijat silloin osasivat arvelivat toisesta maailmansodasta. Verrattuna noihin yksilöpsykologisiin rahasampoisin pidän tätä jo ennen syntymääni valmistunutta junaelokuvaa noita jenkeissä tehtyjä arvokkaampana. Uskallankin ajatella, että Hitchcockista olisikin Euroopassa kehittynyt yhteiskunnallisesti merkittävämpi ohjaaja kuin Atlantin läntisellä puolella. Juoni on välillä epäuskottavan tuntuinen. Johtunee siitä, että henkilöiden käänteet rooleissa vaihtuvat. Toisaalta sellainen kuuluu tarinaan, missä kysymys on vakoilusta ja juonittelusta. Nykyään puhutaan paljon genrestä road movie. Tämä voisi rail- tai train movie. Aletaanpa tehdä taas sellaisia ku

Carlos ja Pepa keskimmäisinä kuvassa   Jos on omassa elämäntilanteessa ankeata, tammikuun taivaalta sataa vettä ja silti pelkää kaatuvansa, niin tässä sinulle rakkausdraama, joka kääntyy nuorten, elokuvan nimen mukaisten naisten komediailotteluksi modernissa kerrostaloasunnossa, mistä puolet on parveketta. Ohjaajan suosikkimiesnäyttelijä Antonio Banderas on epävarma ja änkyttävä nynny Carlos. Pepaa, rakastajan jättämää raskaana olevaa naista esittää Carmen Maura. Vauhdikas ja välillä sekava juoni päättyy siihen että Pepa pelastaa rakastajansa, jonka vaimo yrittää ampua. Kun kirjoitan tätä, sääolosuhteet vastaavat tekstin ensimmäistä lausetta, mutta oma mielialani on toiveikkaampi. Ehkäpä minun kannattaa opetella katsoman myös värikkäitä ja uskottavuuden rajamailla liikkuvia komedioita, varsinkin kun niissä sankarit eivät ole machoja ja taitaa elokuva täyttää Bechdelin testinkin. Joka tapauksessa naiset ovat tärkeämmissä osissa.

Shula - Maggie Mulubwa   Olen ollut mukana kehitysyhteistyössä Tansaniassa ja Ghanassa ja tyttäreni umpisuoli on yhden matkan aikana leikattu Kenian Nairobissa. Ajattelin, että "kokemukseni" Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tekisivät helpoksi ymmärtää elokuvaa. Vaan niin ei käynyt, kun yhdeksänvuotias Shula julistetaan noidaksi Sambiassa, Tansanian yhdessä länsinaapurissa. Ehkä jotain aavistan. Mutta että elokuvan kylässä iso joukko vanhempia naisia on julistettu noidiksi. Heidät alistettu pakkotyöhön pitkällä, selkään kiinnitetyllä liinalla, minkä pituus - tai lyhyys - säätelee heidän liikkumistaan. Ei ole se helppoa katseltavaa. Kaikki tietävänä noitavana Shula joutuu ratkaisemaan, kuka on varas. Välillä hän yrittää sadetanssin avulla saada aikaan kunnon sadetta, mutta niin tapahtuu vasta Shulan ilmeisesti kuoltua ja ehkä tultua tapetuksi. Silloin myös vanhempien noitien liekanauhat heiluvat vapaina irti noitien selästä. Heidät on vapautettu tai he ovat itse vapaut

  "Jos ei muuta, niin upea ajan kuva", sanoo Petreliuksen uimakaveri ja saa minut ylipuhutuksi viettämään maanantai-iltaa televisiota katsellen. Enkä kadu. Aika on siis vuodet 1950-1954, jolloin Hentomielinen Sorjonen kumppaneineen ryösti Vuorityömiehenkadun postikonttorista Helsingissä kaksi miljoonaa markkaa ja Suomi eli jo 1952 olympiahuuma ja juhli Armi Kuuselaa. Itse en tunne koko rikosten - ja petosten tarinaa, mutta jouhevasti se etenee, vaikka en pysy kärryillä juonen yksittäisissä käänteissä. Jussi Kylätaskun käsikirjoituksen yhteiskunnallinen näkökulma valitettavasti puuttuu, ja niinpä elokuva on joskus pelkkää äksiöniä. Varmaan yhden lisätähden elokuva saa juuri tuosta ajan kuvasta: alkavan, oman nuoruuden tutut autot, Kakola, virkapukuiset poliisit, naisten alushameet, ja miesten alushousut, itse asiassa kaikki pukeutuminen,  tupakka, radio, käsityökalut, lankapuhelimet, Turku ja Helsinki. Ja ennen kaikkea rakastamani näyttelijät: Paavo Pentikäine

  Olipa mielenkiintoinen ja muistorikas tarina Loviisaan perustetusta Valkon telakasta rakentamaan sotakorvausaluksia 1945 - 1952. Ja tuttu Reino Hirvisepän sujuva ja selvä selostajaääni. Turusta kun olen, niin voin kertoa että isäni oli Crichton-Vulcanilla ja Wärtsilän telakalla aikoinaan töissä, elämänkumppanin Marjan isä oli varsinainen laivan rakentaja, teki itsekin pienveneitä, suunnitteli ja piirsi laivojen sisustuksia ja itse asiassa kuoli 59-vuotiaana työpöytänsä ääreen Valmetin Turun telakalla Pansiossa. Ja itsekin olen työskennellyt kahtena kesän Laivateollisuuden Turun telakalla liikkuvan nosturin ja traktorin kuljettajana. Niinpä dokumentin loppupuolen tilanteet alkoivat tuntua jo henkilökohtaisesti tutuilta. Elokuva kertoi myös miten käsityökalut vähitellen korvattiin koneilla. Erityinen näkökulma oli myös "tyhjästä" syntyneet työläisten ja työnjohtajien asunnot sekä lastentarhat ja alakoulut ja ties mitä. Samanlaista onnellista lapsuutta minäkin olen ko

  Muistan Krista Kososen Turun kaupunginteatterin Anna Kareninana, dominana Koirat eivät käytä housuja ja Viveca Bandlerina Tovessa. Hyvin erilaisissa ja vaativissa osissa ja vahva oli roolityö kaikissa, vaikka dominaa ja koko elokuvaa en suostu oikein hyväksymään, on niin vieras alue itselle. Tämä oli kuitenkin parasta Krista Kososta ja ihan omalle iholle tulevaa. Vaikka en itse tarkalleen muista, niin varmaan olen itse joskus, jos en suoraan sanoen "kouraissut" kuten elokuvassa mainitaan, vaan jotain ehkä omasta mielestäni silloin aikanaan muka kauniimpaa. Ja tiedän, että elämänkumppanilleni en tehty jotain vastaavaa. Muistan myös me too -ilmiön alussa kun siitä porukalla juteltiin, ja itse kuvittelen päässeeni moisesta eroon, niin yhtäkkiä kun muutamat miehet yrittivät kuitata asian lähinnä flirttailuun kuuluvaksi ja huumorilla. Ja silloin tuo yli 70-vuotias nainen, joka oli koko illan ollut vaiti avasi suunsa ja lausui; " Ei se ainakaan minulle ollut huumoria

 Yksittäistapaus on yhdentoista (11) suomalaisen lyhytelokuvan sarja tyttöjen ja naisten hyväksikäytöstä, alistamisesta ja väheksymista. Sen takana on yhteiskuntatieteellisiä tutkijoita ja elokuvaosaasjia. Sen sloganiksi voinee sanoa: sen minkä näkee voi muuttaa. Suosittelen kaikille - feministeistä sovinisteille. Löydät areenasta. Aloita vaikka Buduaarista

  Risto Jarva kuoli 16.12.1977 eli saman päivän iltana kun Jäniksen vuosi sai kutsuvieras- ja kriitikkoensi-iltansa. Risto Jarva oli hyväntuulinen elokuvan saamasta vastaanotosta, ja niinpä hän poikkeuksellisesti istui kotimatkalla auton etuistuimella. Hänen ystävänsä Eija Pokkinen (pääosa elokuvassa Vihreä leski) jäi pois taksista ennen kuin taksi liukkaalla kelillä törmäsi kuorma-autoon. Sekä elokuvan että taksin ohjaaja saivat surmansa. Diplomi-insinööri Risto Jarva ei ollut suinkaan mikään tekniikan tai autojen ihailija. Päin vastoin hänen elokuvansa Bensaa suonissa on hyvin autoistumis- ja varsinkin rallikriittinen. Jäniksen vuodessa mainosmies Vatanen saa tarpeekseen työstään ja elämäntilanteestaan Helsingissä. Niinpä hän lähteekin työmatkaltaan poiketen retkelle pohjoisempaan Suomeen. Hän törmää matkallaan Jänikseen, jonka ottaa mukaansa ja tuntee olonsa onnellisimmaksi jänis sylissään keskellä luontoa. Lapissa he osallistuvat ulkomaalaisille turisteille tarkoitettuun u

Eikö "Ei" tarkoita "Ei"?    Neljännestunnin mittainen elokuva kuuluu upeaan Yksittäistapaus-sarjaan kuuluvaan teemaan. Se käsittelee sukupuolittuneeseen väkivaltaan niin yhteiskunnallisella kuin yksilöllisellä tasolla, tässä elokuvassa lähinnä viimemainitulle. Elokuva ahdistaa miestä - minuakin - joka tarinassa on ahdistelija. Tunnistan itsestäni jotakin samankaltaista aiemmassa aikuisuudessani kuin tämän elokuvan nuorukainen, toki myös jotain samaa kuin nuoressa naisessa. Siksi jo heti alussa minua alkoi ahdistaa, ja pelkäsin miten elokuva loppuu. Onneksi se ei loppunut pahimpaan fyysisesti mahdolliseen, mutta henkiset jäljet se jätti takuuvarmasti ainakin nuoreen naiseen. Yksittäistapaus on opettavaa tarinaa nuorille naisille, mutta ennen kaikkea miehille, jotka uskaltavat sarjan lyhytelokuvia katsella

  Ruotsalainen, aika mainio parodia taitavasta uimarista, jota poliisi epäilee liikennerikkeestä. Uimari ei kuitenkaan halua nousta altaasta, joka tyhjennetään. Virkapukuisia poliiseja yllytetään mennä altaaseen pidättämään miehen. Yksi raavas mies yrittää saada uimarin kiinni, mutta tämä puree. Välillä uimari sukeltaa altaan pohjaan ja näkee siellä kannen. Se on kuin vanha enne siitä, että jos elokuvan alussa näytetään kuin ohimennen vaikkapa kirves seinällä, niin sillä voi olla ratkaiseva osa elokuvan ratkaisussa. Tilanne pitkittyy ja pitkittyy niin paljon kuin 13 minuuttia kestävässä elokuvassa voi. Toinen poliisi makaa yli viiden tunnin jälkeen ponnun päällä ja toinen istumapenkeillä nukahtamaisillaan, kunnes työntekijä tulee paikalle ja alkaa tyhjentää allasta. Lähden tarinan katsottuani Petrekiuksen uimahalliin, ja yritin kuvitella, mitä siellä vastaavassa tapauksessa tapahtuisi ja miten eri uimakaverini reagoisivat. "Mitä sä Leksa siellä itseksesi hihitte

  Olen keskustellut viime aikoina monella areenalla, onko ihminen ahne, onko voittaminen synnynnäinen vietti ja onko kulttuurilla jotain merkitystä siihen, millainen ihmisestä/yksilöstä tulee. Jotkuthan sanovat, että kaikki venäläiset ovat epäluotettavia ja kaikki suomalaiset taas luotettavia. No, ihmisiä kummatkin, uskallan väittää, joten yleistyksiä pyrin välttämään.. Elokuvassa toinen nainen yrittää vakuuttaa itselleen, että voittaminen ei ole tärkeätä. Takaumassa hän muistaa, kun miespomo määrää/alistaa hänet kirjoittamaan muistion kokouksesta. Tenniskentällä näkee harvoin yhtä kierteisiä palloja ja vahvoja ilmeitä ja eleitä mitä Kai Pahlmanin banaanipotkut kuin tässä kamppailussa, joissa menetetty pallo saa naiset raivon partaalle. Lopussa he purkavat raivonsa miehelle, joka hämmästellen ja tyynenä katsoo raivoa. Itse olen pelannut noin 65 vuotta koripalloa. Onneksi se on joukkuelaji, ja minä tuskin koskaan ratkaiseva pelin voitoksi kääntävä pelaaja. Mutta vanhemmiten ole

Kim Hunter ja David Niven   Jossakin tätä luonnehditaan komediaksi ja fantasiaksi. En yleensä ole niiden lajityyppien ylin ystävä, mutta tämä rajattoman mielikuvituksen tuote osoittaneekin, miten turhanaikaisia ja luokittelevia tuollaiset genret ovat. Aiheena ovat otsikon elämä ja kuolema, sota, taivas, rajat, universumi, politiikka - ja rakkaus. Jopa lopun oikeusistunto Englannin ja Amerikan (USA) paremmuudesta päättyy rakkauden voittoon, eikä toisen suurvallan. Ajan pysähtymiskohdat ovat mestarillisia ja dialogit ja väittelyt yhtä aikaa täynnä mitä mainioimpia raikkaita näkökulmia kuin historian kertausta. Samoin keinoa muuttaa tuonpuoleisen mustavalkoisuus tämän päivän väreihin toimii erinomaisesti ja auttaa katsojaa pysymään kärryillä. Rakastavaisten - Kim Hunter ja David Niven - puolella on helppo olla, ellei ole tosikko