Rakkaudesta elokuvaan

Mona herätystilaisuudessa   Huomenna tulee paras työkaverini, joka seuraa tätä blogia luokseni, Jos oikein muistan, niin olimme aikoinaan hyvin eri mieltä tästä elokuvasta. Huomenna hän tulee. Ja väittely varmaan saa jatkoa. Mikko Niskanen on aina kuulunut suosikkeihini, samoin Anna-Liisa Härkönen, Liisamaija Laaksonen ja Erkki Pajala. Jo heidän näkemisensä saa minut herkistymään. Myös Lahden maisemat tuntuvat tutuilta, varsinkin se hurja luonnonmäki, mitä alussa juostiin oluen voimalla ylös alas. Mikko Niskanen ristiriitainen ja uskonnollinen elämäntilanne tuo vahvaan nuorisokuvaukseen Jeesuksen ja herätyksen. Se toki häiritsee minua, mutta yritän nähdä sen vähintään yhtenä mahdollisena elämänvaiheena Monan herkässä tilanteessa, johon alkoholi kuului niin isän kuin kavereitten kautta. Toki aika pitkitettyjä esiteltiin herätysliikkeen voimakkaat tilaisuudet. Vahvasti palautui mieleen Minnesota-liikkeen hoitopaikassa viettämäni kolmen kuukauden sapattivapaa, missä odot

Ukrainalaisia Paraisilla   Tälle dokumentille pitää antaa tähtien sijasta viisi sydäntä. Se näytetään Teemalta klo 19:55 alkaen ja toivon, että mahdollisimman moni katsoo sen. Parainen sattuu olemaan minulle rakas paikka. Äitini on asunut lapsuutensa siellä, meillä oli aikoinaan kesämökki siellä ja hyvä lapsuuden ystäväni asuu nyt siellä. Lisäksi pidän ruotsin kielestä, ja tässähän dokumentissa ukrainalaisten suomalaiset vastaanottajat olivat ruotsinkielisiä. Mutta nämä ovat vain sivuseikkoja, jotka vahvistivat elokuvan vahvaa välittämisen sanomaa, hädässä olevien auttamista. Jos jossain elokuvassa on pääosassa ihmisten välinen rakkaus kaikissa ulottuvuuksissa pienimuotoisesti ja kauniina, niin tässä.

  Isabelle Huppertista huolimatta ei ollut kovin nautittava elokuva. Aika julma tarina ja psykopaattileima perin köykäisin perustein tai taustoin, hiukan yksilöpsykologiaa ja hiven suurkaupunkiahdistusta. Sillä tavalla elokuva piti näpeissä, että kiinnosti miten osin epäuskottava tarina etenee ja saako paha palkkansa. Alku oli hitaasti etenevää ja pahaa aavistavaa, mutta kun  pahan aavistus muuttui tiedoksi, jäi jäljelle perinteinen hyvän ja pahan toimintaelokuva, missä yksi nainen ampui yhden miehenja  naisystäväpari auttoi toisiaan Tuo auttaminen lämmitti mieltä, sekin oli ehkä arvattavissa, mutta ei onneksi kovin itsestäänselvästi. Chloe Grace Morezista on pakko pitää hyväuskoisena nuorena vaikeassa uhrin roolissa. Chloe Grace Morez

Elokuvan alkuperäinen nimi oli Totuus   Katsottuani viikko sitten Shopliftersin en on osannut odottaa näin suurta pettymystä samalta ohjaajalta. Ehkä syynä on kulttuurien ero. Minunkin on helpompi pitää kotimaisista ja ruotsalaisista elokuvista. Ehkäpä japanilaisen ohjaajan on puolestaan vaikeampi tehdä täysipainoista, hänen taustaansa vastaavaa eurooppalaisesta elokuvakuvakulttuurista kuin katsojalle yhtä aika surua, lämpöä, ymmärrystä ja myötätuntoa antavasta mestariteoksesta Shopliftersistä. Molemmat käsittelevät toki osin samaa teemaa - perheen ja ihmissuhteitten salaisuuksia ja kipukohtia, joita auotaan vähitellen. Minun ikäistäni katsojaa hämää pääosaa esittävä Catherine Deneuve, hänet kun muistaa Cherbourgin sateenvarjoista, Inhosta ja erityisesti Päiväperhosta. Erityisesti että tuo minua vuotta nuorempi näyttelijä on pääosassa itseään täynnä oleva, vain itseään ja oman menestykseensä toisiin peilaava filmitähti, puskee päälle. Menee ihminen ja rooli sekaisin. Ehkä elokuva

  Kun on lukenut tietoja unissasaarnaaja Maria Åkerblomin häikäilemättömyydestä ja jopa taustasta henkirikoksiin, odotti auttamatta kovempaa tuomiota uskontoon perustuvalle manipulaatiolle. Eli hiukan oli pettymys, kun muistelee saman ohjaajan railakasta ja iloluonteista Tove-tulkintaa, missä hyvyydestä ja kauneudesta sai iloita koko elokuvan ajan. Niinpä Marian paratiisissakin kauneinta ja herkintä oli Salomen ( Satu Tuuli Karhu ) ja katutyttö Malinin ( S aga Sarkola ) aito ystävyys. Malinin lumoava ja vangitseva katse toi hyvän mielen yöuneenkin. Malinin katse Elokuvassa toki Maria ( Pihla Viitala ) taisi särkeä senkin ihmissuhteen. Hienosti Pihla Viitala osasi ikään kuin olla uhrinsa lämpimästi valloittava ja samalla hänestä huokui kylmä ja laskelmoiva paatumus. Siis samalla intensiteetillä kuin Tove-elokuvan hyvyyden ja kauneuden olisi ohjaaja voinut tuoda esiin åkerblomilaisuuden pahuuden ja rumuuden. Sadan vuoden takaisia lahkoja tms. esiintyy vieläkin. Olohuoneeni ik

  Tämä osui taas omaan Suomen ja Euroopan historian tuntemukseni puutteisiin, ja elokuvan henkilöiden kokemusten kautta. Samalla tarina kertoo paljastavasti sodan ja luokkataistelun yhteyden. Toisaalta aidon rakkauden mahdollisuudet tai mahdottomuudet sodan voittajien ja häviäjien, historian muuttuessa Suomen suhteissa Saksaan ja Neuvostoliittoon toisen maailmansodan pyörteissä. Taas elin päähenkilön ja hänen rakastettunsa, saksalaisen upseerin tunteitten kautta. Toki Angelan, yläluokkaisen naisen historiaan kuuluu muitakin miehiä, Elokuvan pääteemoja lienee, miten henkilökohtaisten ratkaisujen tekeminen epävarmassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on hankalaa, mutta Angela uskaltaa niin tehdä seurauksin, joista ei ole varmuutta. Saksan häviön ilmetessä opportunismi ottaa Angelankin piirissä vallan. Angelan saksalainen rakastettu auttaa jopa juutalaista viulistia Helsingin pommituksissa ja yleensäkin Jörn Donnerin kirjoihin perustuva elokuva tarjoaa uskottavan tarinan oman s

Tippi Hedren lähdessä pakoon - ehkä elokuvan ohjaajaa   Minulle tulee mieleen ensimmäiseksi Tippi Hedren ja hänen kokemuksensa ohjaajan alistamana niin Marniessa kuin Linnuissa. Olen myös lukenut ohjaajan pakkomielteisyyttä vaaleatukkaisiin naisiin. Kim Novak, Grace Kelly, Janet Leigh ja Tippi Hedren. Marnie on ehkä sukupuolisesti käänteinen Norman Batesille Psykossa - ja samalla lähes yhtä epäuskottava, onneksi ei kuitenkaan yhtä väkivaltainen. Freudilaiset ja psykoanalyyttiset keskustelut ja tulkinnat alkoivat kuvottaa minuakin, jolla on taipumusta psykologisointiin. Vaarallisinta on tietenkin, että yleistää nämä perin yksilölliset tarinat Psykon ja Marnien jotenkin koskemaan naisten seksuaalisuutta tai frigidiyttä tai miesten väkivaltaisuutta ja neuvokkuutta. Silloin ollaan todella vaarallisella tiellä eli ihailemassa Hitchcockin pakkomielteitä Sympatiani tai empatiani on kuitenkin kovia kokeneen niin näyttelijänä kuin Marnien roolissa Tippin puolella.. Hän on vahva myö

Mikä onkaan heidään sukulaisuusuhde?   Harvoin menevät omat tunteet ja ajatukset niin ihanasti sekaisin. Ja harvoin käytän elokuvasta äidiltäni opittua adjektiivia sydämensivistynyt jostakin elokuvasta - varsinkaan Japanista kertovaa. Ajatukset sekoavat kun yrittää pysyä kärryillä elokuvan ihmisten sukulaisuusuhteista kunnes huomaa, ettei niillä ole niin väliä. Sillä loppujen lopuksi tunnekvantin tasolla asettuu lopulta puolustamaan kaikkia kuutta päähenkilöä ja toivomaan heille kaikkea hyvää heidän paheistaan riippumatta. Loppupuolen poliisi- ja viranomaiskuulustelut ja puhuttelut pitkine otoksineen saavat tarttumaan tuolin karmiin ja tuovat palan kurkkuun, vaikka ei aina voi olla varma kuka kulloinkin kuulusteltava olikaan ja missä suhteessa toisiin. Eivätkä onneksi viranomaisetkaan ole ääliömäisiä koviksia tai ahdasmielisiä biologisesta vanhemmuudesta tai sisarussuhteesta kiinnipitäviä lailisuuden vartijoita. Heidänkin kanssaan keskustelut pohtivat rakkautta ja onnea, ja sitä,

  Tälle elokuvalle en annan pisteitä, se liippaa niin lähelle. Olen toiminut ns. epäsosiaalisten poikien vastaanottokodin johtajana 1969-81, jolloin tilanne koulukodeissakin oli ehkä hiukan parantunut tämän dokumentin miesten karuista ja kovista kokemuksista ja niiden seurauksista elämäänsä . Paikat ovat minulle tuttuja - valtion Kotiniemen ja Pernasaaren koulukodit ja jälkimmäisen tyly "putka" Leppäniemi sekä yksityinen Pohjolan poikakoti. Kyllä niissä vieraillessani ja yhteisissä koulutustapahtumissa sai kuulla pöyristyttäviä kannanottoja niin epäsosiaalisen käyttäytymisen syistä kuin siitä miten se karistetaan. Tytöillä oireena olikin lähinnä epäsiveellisyys ja pojilla fyysinen väkivalta. Dokumentti on erinomainen ajankuva. On kunnioitettava noita eläkeläismiehiä, jotka uskottavasti kertovat kokemuksistaan ja joita ensin rangaistiin ja sitten hylättiin. Ymmärsin, että nämä olivat juuri niitä, jotka suhteellisen kevein perustein siirrettiin köyhistä perheistä kou

Tänään on mahdollisuus katsoa yliylistetty, pelkkään yksilöpsykologiaan rakentuva Psyko tai dokumentti koulukotilasten ja nuorten elämästä Varastettu lapsuus. Itsekin erityislastenkodissa työskennelleenä ja koulukotimaailmaan tutustuneena niin opiskelun kuin vierailujen avulla rohkenen päätyä katsomaan dokumenttiä, jonka pelkään aikakontekstista huolimatta aiheuttavan minulle huonoa omaatuntoa. Tässä vielä linkki Psykosta kirjoittamaani blogitekstiin https://rakkaudesta-elokuvaan.blogspot.com/2021/09/psyko-jatkoa.html

Jane  ja Travis eli Nasstasia Kinski ja Harry Dean Stanton Paras roolisuoritus on tässä Hunteria noin 8 -vuotiaana esittävä poika. Tietenkin myös Travista, Janea ja Anneakin esittävät tekevät laadukasta työtä, mutta ... Minun ihmiskäsitykseni ja maailmankatsomukseni, ja käyttäytymistieteitä opiskelleena lähes 80 -vuotiaana suomalaisen miehen on vaikea pitää tarinaa täysin uskottavana. Toki voin toivoa, että biologisen äidin ja pojan suhde päättyy elokuvassa niin onnellisesti kuin päättyy. Myös päähenkilön Travisin rooli on sen veran ihmeellinen, että se maistuu peri amerikkalaiselta, mihin on vaikea samaistua. Elokuvan tarina on kuitenkin kaunis. Kauneus perustuu siihen, että sen päähenkilöt ovat - tai heistä pikemminkin tulee - elokuvassa hyviä ihmisiä. Sellaisesta pitää luonnostaan. Kaikki väkivalta loistaa poissaolollaan ja pääosassa on rikkoutuneen rakentaminen ehjäksi, mikä sen arvokkaampaa. Olen nähnyt elokuvan joskus kun olin hiukan yli nelikymppinen. Nyt se tuntui