Erik Häkkinen: Harha-askel (1964)

Satuin edellisenä iltana katsomaan Matti Ijäksen harha-askelta eli uskottomuutta käsittelevän elokuvan Aita. Elokuvien tapahtumajoissa on 37 vuoden ero. Sen huomaa monessa - niin yhteiskunnan muutoksessa ja varsinkin elokuvien tavoissa kuvata tapahtumia.

Olisi suuri kiusaus kertoa, että jälkimmäinen on parempi kuin ensimmäinen - joka suhteessa. Harha-askel määritellään yhteiskunnalliseksi draamaksi ja Aita tragikomediaksi

Haluan kuitenkin sijoittaa elokuvat aikakontekstiin. Vaikka Harha-askel tapahtuu kaupungissa, on siinä kuitenkin vääjäämättä mukana jotain vanhasta teemasta, että kaupungissa vaanii synti. Elokuvan lopussa harha-askeleen ottanut mies ja hänen hellyttävä, huolehtivainen ja suloinen vaimonsa istuvat saunassa. He hyväilevät toisiaan. Nainen kertoo miehelleen, miten hyvä tämä on ja miten hän rakastaa tätä. Perustelut liittyvät kodin hankintaan ja tulevaan veneen ostamiseenkin. Mies ei pukahda sanaakaan On pakko miettiä, olisiko sellainen nykyään uskottavaa - tai oliko silloinkaan.

Mutta mutta. Ijäksen Aita-elokuvassa vuosituhannen vaihteen tienoilta petetty vaimo ensin raivoaa ihan fyysisesti, mutta lopulta käy niin, että omakotitalon valot sammuvat yön tullen  merkiksi, että mies saa jäädä  yhteiseen, pitkälti ilmeisesti miehen tienisteillä hankittuun taloon.

Onko siis avioliittomoraalissa ja sen kestävyydessä mikään muuttunut? Itse oli Harha-askeleen tekoaikana reilu parikymppinen ja Aidan aikoihin lähes kuusikymppinen. Minun ko. moraalikäsitykseni on tuona aikana muuttunut toivottavasti vastuullisemmaksi, mutta ilmeisesti pitkälti iän saattelemana. Ehkä tässä piilee kömpelön ja usein kiusalliseltakin tuntuvan Harha-askeleen merkitys. Sitä on peilattava ei vain yhteiskunnan vaan myös henkilökohtaiseen muutokseen.

                    "Täydellinen" vaimo kertoo rakastavansa hyvää, epätäydellistä miestään