Rakkaudesta elokuvaan

Paul ja Marcy   New Yorkin Sohoon 1980-luvulla sijoittuva, mikä voi elokuvana olla muka hauska. Samalla kertoo niin sekopäisistä, kummallisista, haavoittuneista, kovettuneista ja toki rikollisistakin ihmisistä, että vähempikin olisi minulle riittänyt. Paul (Griffin Dunne) on kyllästynyt tekstinkäsittelijä, joka monen edellä kuvatun, ( mm. Marcy) naisen ja miehen kautta jää kiipeliin osin rahojen puutteessa Sohoon. Varsinkin elokuvan naiset tuntuvat mieskatsojasta ja varmaan Paulistakin tosi häilyviltä, ja ajavat Paulin pakenemistilanteisiin, jotka tulevat nekin yhä uskomattomammiksi. Häntä epäillään alueella tapahtuvista varkauksista, ja toisaalta ainakin häntä jahtaavia voi jotenkin ymmärtää. Mutta niin sekaista jenkkikamaa elokuva on, että millään en ainakaan voinut missään vaiheessa tykätä sen katselemisesta. Ihan loppuratkaisu - paluu tietokoneen viereen tuntui helpottavalta. Pitää siis varmaan olla ns. elokuva-asiantuntija antaakseen enemmän tähtiä, vaikka toki vakaviakin

Kari H, Tommi K, Laura B. ja Kaija P.   Lähdin ilman mitään ennakkomuistia katsomaan elokuvaa. Ensimmäinen ajatus: Voi, taasko nuo iänikuiset Tommi Korpela ja Laura Birn. No onneksi Korpelalla tarpeeksi inhottava rooli, eikä Kari Heiskasen vuorosanatkaan kauhean kypsiltä kuulostaneet. Vähitellen eloukuvan juoni paljastaa, että taitaa olla kysymys taiteilijoitten itseironiasta ja ehkä ripaus ammatin vaativuudesta julkisuus- ja menestymispaineessa. Myös kustantaja ja kritiikki saa kapuloita kinttuihinsa. Toisaalta halu ymmärtää, vaikka ei toki aina hyväksyä saa minusta lopulta lempeän otteen. Vahvimmät rooli kuuluavat Kaija Pakariselle ja Hannu-Pekka Brörkmanille

Elias ja Lyyti   F.E. Sillanpää aloittaa ja lopettaa elokuvan. Se perustuu hänen romaaniinsa Elämä ja aurinko - sitä kuinka pitkälle , en osaa sanoa. Kun pari päivää sitten on katsonut Valentin Vaalan mestariversion Ihmiset suviyössä, kalpenee tämä sen rinnalla. Ehkä syy on tarinassa, mutta  enemmmmänkin naispääosien teatteripari Eila Peitsalo ja ja Tea Ista ovat joskus keinotekoisen teatraalisia liikkeissään ja ilmeissään. Kun Olga eli Peitsalo on tulla raiskatuksi, tulee automaattisesti mieleen, että esittääkö Olgaa silloin sijaisnäyttelijä - niin raisuksi ja eläväksi Olga äkkiä muuttuu. Toivottavasti mielenjohtumani on väärä. Teatraalisesti hauska kohta toki on, kun Olga hihittää tavatessaan tulevan miehensä varatuomarin (Ture Junttu) aamutakissa ja hampaita pesemässä. Tea Istan Lyytissä kyllä silmä lepää. Miespääosan Eliaksena Perti Weckström on minulle raikas tuttavuus. Lukiolaisena biologian tunnilla hän tiesi solun jakautumisesta täsmälleen yhtä vähän kuin minä. Varsinkin Te

Matti Oravisto ja Eila Pehkonen   Jos F.E. Sillanpää on kirjallisuuden nobelisti, niin taitaa Valentin Vaala olla ensimmäinen, joka tekee Taatan teoksesta realistisen elokuvan ilman teatraalisia kaunistuksia. Ja on se myös Martti Katajiston taidon näyte hänen ollessaan 22 -vuotias. Se tunteenpurkaus, jonka hän esittää vanginvartijalle tapettuaan miehen, on raju. Siinä myös hänen esittämänsä Nokia viittaa elämäntuskansa salattuihin syihin, ja se on suomalaisen elokuvan ensimmäinen kerta. Ehkä roolinimi keertoo jotakin. Elokuvan rooleissa on täysi rivi tuttuja tähtiä - Emma Väänänen, Eero Roine, Matti Oravisto ja Eila Pehkonen. Heistäkin Valentin Vaala saa - ehkä Sillanpään ja Lea Joutsenon käsikirjoituksen ansiosta todellisia ajan ihmisiä. Tarinan mukaan Vaala oli kysynyt, kuka on elokuvan pääosassa, ja Sillanpää oli vastannut: Suviyö. Vaan näyttelijöistä läpimurron voimallaan tekee Katajisto. Mainittakoon, että Aarne Tarkaksen elokuvassa Nina ja Erik Katajisto esittää 34 -vuotiaana

  1. Kuka on säveltänyt Kuolleet lehdet, jonka mukaan Aki Kaurismäki on nimennyt samannimisen elokuvansa? Kuka laulaa sen lopputekstien yhteydessä? Joseph Kosma, Olavi Virta 2. Kuka on ohjannut (1994) elokuvan Chungking Express, joka kertoo Hongkongista ja kahden poliisin vaikeudesta uskoa mahdollisuuksiinsa rakkaudessa? Wong Kar-Wai 3. Tässä kotimaisessa elokuvassa influencer -äiti pakottaa nuorta tytärtään täydellisyyteen, mikä on mahdotonta. Tytön on tukahdutettava tunteensa, ja hän alkaa hautoa pahaa ja kostoa. Seuraukset ovat hirvittäviä, mutta fiktiossa psykologisesti uskottavia. Mikä ja kenen ohjaaman elokuva vuodelta 2022? Hanna Bergholm Pahanhautoja 4. Minkä nimisestä ja kenen ruotsalaisen kirjailijan samannimiseen dekkariin perustuvasta elokuvasta/sarjasta on kyse. Elokuvan tapahtumat perustuvat tositapaukseen Svartvattnet-nmisellä paikkakunnalla Jämtlandissa ja elokuvassa esiintyy myös suomalainen Alma Pöysti Tapahtui veden äärellä Kerstin Ekman 5. Mikä Itä-Ukrainaan si

Alina ja Sasa Chileläinen agentti Epätäydellinen tytär Väkivaltaa kohtaava ja sitä käyttävä nainen Kuva hoksnokasta, pojan roolinimi on Eero

17 -vuotiaat Elvis ja Onerva   Kunnioitettava yritys kertoa tärkeästä asiasta: valheella on pitkä varjo. On ihan luonnollista, että minunkin ikäinen katsoja alkaa muistella ja vertailla kokemuksiaan tyttöjen kanssa. No, ei minulla ollut kondomeita taskussa eikä tarvetta kertoa olemattomista kokemuksista. Siinä mielessä tämän elokuvan traagisuus, valehtelu, kostaminen, tuomitseminen - ja lopulta uskottavuuden rajoilla oleva anteeksianto ja kahden nuoren uskallus kertoa ja sopia - ja ennen kaikkea luottaa toisiinsa on kunnioittamisen arvoinen tarina. Minulla on aina ollut tapana kertoa omaomakohtaista kokemuksista, mutta ne eivät varmaan koskaan ole tarinoita siitä miten "kova jätkä" miesten mittapuulla olen. Pikemminkin niissä voi olla ripaus erilaisesta miehen mallista, vaikkei sananmukaisesti ihan totta olisikaan.

                                                              Elokuvan historiallista symboliikkaa Sen verran jo olen elokuvienkin ansiosta oppinut toisen maailmansodan vastakkainasetteluista, että pysyin jotenkin kärryillä asetelmista. Toki sekään, mistä kukin haki itselleen turvaa tai puolensa ei näyttänyt pitävän paikkansa. Luullut ystävä olikin kenties vihollinen. Siltä näytti ainakin kuusivuotiaan tytön näkökulmasta, mistä pitkälle elokuvassa edetään. Elokuvan ohjaajaveljesten omat kokemukset ovat neorealistisen fiktion pohjana. Tarina etenee sotatilanteen etenemisen myötä. Muutama valaiseva takauma tuo ymmärrystä yksilöiden valintoihin, ja vaikuttaa että raaka ja epäinhimillinen sotatilanne riisuvat ihmisistä moraalin ja ihmisyyden. Siitä huolimatta en jaksa hyväksyä sellaista toisen ihmisen tappamista ihan läheltä ties kuinka monta kertaa. Aina en ollut varma edes, kuka ampui kenet saatikka miksi. Se vie ainakin yhden tähden. Elokuvaan on lisätty "jälkiviisaus" siit

Rodolfo ja Mimi   Kuvittelin etten ole nähnyt tätä elokuvaa, vaan ei kulunut kuin pari minuuttia muutama minuutti tai niin kauan taidemaalari Rodolfo (Matti Pellonpää), runoilija Marcel Marx (Andre Wilms) ja säveltäjä Schaunard (Kari Väänänen) tapasivat ja puhuivat ranskaa. Lumoavin hahmo elokuvassa on Mimi (Evelyne Didi). Hän kuolee kuten ehkä Le Havressa Arletta (Kati Outinen). Miesten luonnollinen ystävyys erityisesti välttämättömän toimeentulon hankinnassa juuri sellaista, mihin heidän asemansa Pariisin todellisuus heidän pakottaa. Samoin pahikset, vuokraisännän, poliisit ja maahanmuuttoviraston pomon kasvoton kapitalismi pakottaa tai oikeuttaa tekemään työnsä oman työpaikkansa ja toimeentulonsa taatakseen. Kun vielä sokeritehtailija Blanceronia (Jean -Pierre Leaud) esittää Truffautin elokuvasta tuttu hahmo peilin edessä hokemassa Antoine Doinel varmaan 20 kertaa, olen myyty. Myös ohjaajan Laika-koira lämmittää mieltä. E lokuva tempasi minut täydellisesti mukaansa.

  Sota-aikana eli 1942 syntyneenä muistan ainakin muutaman elokuvan dokumentista . Toki en ole niitä nähnyt mainittuina vuosina, vaan uusintoina televisiossa: Ihmiset suviyössä, Niskavuoren nuori emäntä ja Minä elän. Kaikki siis kertovat tunnetuista kirjailijoista tai heidän teoksistaan. Valentin Vaala ohjasi yhtiölle 39 vahvaa draamaa ja hänestä dokumentti antaa kimmokkeen lukea ohjaajasta lisää, samoin Lea Joutsenosta ja Rauli Tuomesta.. Tuttuja näyttelijöitä mainitaan tai näytetään useita kymmeniä. Haastatteluissa pisimmät puheenvuorot saavat Tarmo Manni ja Irma Seikkula. Yhtiön tuotannonjohtaja ja ohjaaja Risto Orko saa arvokkaat taloutta koskevat puheenvuorot. Hyvinkäällä asuessani tutustuin myös elokuvahistorioitsija Kari Uusitaloon. Häneltä ilmestyi kirja Umpikuja, joka kertoi suomalaisen elokuvan vaikeista vuosista 1964 -69. Hänen kanssaan väittelimme paikallisen lehdenkin palstoilla kunnallisesta elokuvateatterin tarpeellisuudesta. Hävisin - jos tuloksilla mitataan. Dokument

Bernard ja Marion Jälleen kerran on tunnustettava, että tämänkin elokuvan käänteitten ymmärtämistä olisi auttanut parempi toisen maailmansodan tuntemus. Gestapo tai natsit pitävät valtaa Pariisissa. Jotkut yrittävät selviytyä hännystelemällä, vastarintaliike yrittää toimia nimensä mukaisesti, varaton teatterikin miettii keinoja voidakseen jatkaa toimintaansa, ja lisäpainolastina on sen legendaarinen ohjaaja, juutalainen mies Lu c as (Heinz Bennent). Elokuvan alussa teatteriin palkattava näyttelijä Bernard (Gerard Depardie) joutuu allekirjoittamaan lausunnon, ettei hänellä ole mitään juutalaisia juuria. Teatterin juutalainen ohjaaja piiloutuu teatterin kellariin, ja hänen vaimonsa Marion (Catherine Deneuve) jatkaa näytelmän Kadonnut johtamista ja pääosan esittämistä. Henkilökohtaisemmalla tasolla valta- ja ihmissuhteet liittyvät teatteriin. Voisi väittää, että teatteri on elokuvan pääosassa. Katsojaa tulee yllätetyksi kuvitellessaan tapahtumien olevan todellisuutta, mutta kyseessä

Colinin osassa Tom Courtenay   Yhtenä syynä viiteen tähteen on oma, yli kymmenen vuotta kestänyt työ ns. epäsosiaalisten poikien vastaanottokodin johtajana. Toki sen paikan pojat olivat 11-14 -vuotiaita, kun taas elokuvan pojat pikemminkin lähes kaksikymppisiä koulukodin tai nuorisovankilan kundeja. Itse olen kasvanut ainoana lapsena ns. kunnollisessa työläiskodissa äidin "kilttinä Leo-poikana". Isä oli kaikissa lapsuuden ja nuoruuden harrastuksissa tukenani ja meille sai aina tuoda kavereitani. Sen sijaan sen aikaiseen lastensuojeluun oli vasta tulossa mahdollisuus, että vastaanottokodin työntekijä olisi nähnyt sinne tulevan pojan todellisuutta kotona Helsingissä. Mutta tämä mustavalkoinen elokuva oli rakenteeltaan erinomainen. Työväenluokkaisen pääosan Colin on armoton juoksija ja koulukodin johtaja tarjoaa hänelle vapauksia ja suosikkiaseman. Samalla hän maalaa Colinille kuvaa jopa olympiamitaleista kestävyysjuoksussa. Välillä näytetään takautumia köyhästä kodista,