Rakkaudesta elokuvaan

Arvostamani kirjailijan ja pohjoismaisen "veroparatiisin" puolustajan Kari Hotakaiseen romaaniin perustuvaan kirjaa en ole lukenut. Minun on vaikea uskoa, että se kertoisi toisinaan niin epäuskottavasti tarinaa yrityspomosta luuseriksi ja huijariksi ajautuneen miehen tarinaa kuin tämä elokuva, missä tämä yllättäen kohtaa vanhempansa ja perheensä. Ehkä kirjassa pystyy osoittamaan syvemmin elokuvan nopeitten juonteen käänteitten yhteiskunnalliset ja yksilöpsykologiset taustat ja motiivit. Elokuvassa on liikaa turhaa toimintaa ja vauhtia. Minun kaltaiseni katsoja ei aina ymmärrä, miksi joku toimii kuten tomii. Juuri kun miettii edellistä, niin meno jatkuu jo seuraavaan. Tarinan perussanoma selviää vasta joskus elokuvan jälkitunneilla - jos silloinkaan. Sanotaan, että hyvä elokuvan viesti onkin katsojien kokemuksissa. Mutta pitääkö katsojien kokemuksia sekoittaa hypyillä ja kohtauksilla, jotka tuntuvat epäuskottavilta ja joissa ei aina pysy mukana. Vai olisiko ensin pitänyt lu

Mieliala sellainen, ettei jaksa katsoa jotain kovin vakavaa saatikka ahdistavaa kuten Niin kauan kuin sydän lyö. Myöskään Vain maailmanloppu -elokuvaan en uskaltanut vielä tarttua. Mutta Lampaansyöjätkin alkoi hiukan ahdistaa kun lammasta leikeltiin vähän raaemmin kuin em. elokuvassa siirrettiin sydäntä ihmiseltä toisille. Ehkä selitys liittyy muutokseen eläinten kohteluun teuraseläimenä ja jopa ravintona, vaikka itse toki vieläkin pidän lampaanlihaa hyvänä. Veikko Huovisen käsikirjoitus tarjoaa aika ajoin herkullisia filosofisia kannanottoja elämän tarkoituksesta, vaikka joskus ne eivät osu parivaljakon Leo Lastumäki ja Heikki Kinnusen suuhun tai tilanteisiin, joissa viina on elokuvan pääosassa. Hauskoja ovat sentään äijien alitajuiset tai unien kautta näytetyt takaumat ja unelmat.

Hiukan liioitellen: ellet ole osittain psykopaatti - kuten elokuvakriitikko Kari Salminen osuvasti sanoo sairaalan kirurgiatiimistä - ja jatkaa - vaan annat emotionaalisuuden ajaa ohi veistä käyttävän ammattimaisuuden, niin älä myöskään katsele tätä elokuvaa illan myöhäisinä hetkinä, ainakaan jos olet yksin. Ellet sitten halua nähdä elokuvan teemoja yöuniasi katkaisemassa symbolisesti sekoittuneena oman elämäsi ristiriitaisimpiin tilanteisiin. En yleensä ole katsonut sairaalasarjoja sitten Ben Caseyn ja Tri Kildaren eli noin puolivuosisataa sitten. Ovat kuulema nykyään enemmänkin actionia, mille tämän veitsen viillon varsassa toimiva ja toisaalta ihmisten sisäisiä tuntoja hitaasti ja lämminhenkisesti piirtävä tarina on tervetullut vastakohta. Sata minuuttia täysipainoista ahdistavaa, pelon ja toivon sekaista odotusta pelastuksesta tai happy endistä on vahva elokuvakokemus. Elokuvan keskushenkilöiden - liikenneonnettomuudessa aivokuolevan pojan erossa asuvia vanhempia tapaus ei s

Kesäisenä sunnuntaina 1990 nähtiin ykköskanavalla Ingmar Bergmanin ohjaamista elokuvista ehkä vaikuttavin - Mansikkapaikka vuodelta 1957. Elokuvassa Lundin yliopiston kunniatohtoriksi vihittävä 78-vuotias Isak Borg käy pitkän automatkan aikana läpi unien ja tuttujen paikkojen herättämien muistojen kautta elämänsä huiput ja aallonpohjat. Kesti pitkään ennen kuin sain unta nyt kolmannen kerran näkemäni elokuvan jälkeen. Isak Borgin sielunmaisemassa on varmaan jotain länsimaiselle kulttuurille ja monelle miehelle niin yleispätevää, että se ei jätä kylmäksi. Ei edes siitä huolimatta että se käsittelee juuri inhimillistä kylmyyttä. Kohti virallisista ansioistaan saamaansa julkista kruunausta - promootiota - matkaava mies kohtaa ahdistuksen, kuolemanpelon, syytteet välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä, - niin häntä syytetään rikoksista elämää kohtaan. Ulkonaisesti menestyvä bakteriologian professori on läheisissä ihmissuhteissaan kylmä, laskelmoiva ja epäuskottavan ymmärtävä. Isak Borgin

Kuvitelkaa, teoksen, mihin elokuva perustuu, on kirjoittanut vuonna 1927 Laihialla syntynyt Sisko Istanmäki - niin ja elokuva on kuvattu lähinnä Alavudella. Jos Simpauttaja ja Kivenpyörittäjän kylä ovat minulle rakkaita Lieksan ja Ilomantsin takia, niin pitäisikö minun nyt matkustaa Alavudelle. Pääseeköhän sinne junalla? Vaan elokuvalle antamani pisteet ansaitsevat päosien esittäjät, Kaarina Hazard, Kaisu ja häntä puolet pienempi Mika Nuojua. Erni. Jälkimmäisen hirviömäinen äiti ja tätä tukeva keikistelevä hoikkuusidoli sisko tekevät parhaansa kaataakseen Kaisun ja Ernin rakkauden ja yhteisen kaupanpidon. Kaisulla on nuoruudestaan kokoonsa ja voimaansa liittyvä tragedia murrosiältä. Pääosaan nousee kuitenkin Ernin ongelmallinen äitisuhde. Sivuosissa tarinaa vahvistavat tyhjenevä maaseutu ja Ruotsiin muutto ja sotaveteraanit. Toki ennen muuta rehevän ja miestään isomman ja määrätietoisemman naisen taistelu saadakseen arvostusta kaikelle tekemiselleen on tarinan pääviesti. Mutt

Elokuvan nimestä ovat viisastelleet niin ohjaaja kuin katsojatkin. Joka tapauksessa sisällöltään perusteleman tarina. Miksi keskiluokan ihmisen ovat uskottomia toisilleen, vaikka toki tuntuu tutulta, ehkä siinä on jotain koskettavaa. Toisaalta tuntuu että Donner mittaa alastomuus- ja seksisensuurin rajoja ihan itsetarkoituksena ja itse mukanaolijana. Anyway - keskiluokan ihmissuhteita ilman viittaustakaan mahdollisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin tai eroihin - tympeä juttu. Koirat toki viittaavat tulevaan koirien superlisääntymiseen.

Mitä jos päähenkilö Tony on ainoa lapsi, kiltti mamman poika, ehkä syntynyt hopealusikka suussa, kasvanut jos ei itsekkääksi niin itsekeskeiseksi Tom Pillibiiksi, joka kuten vuoden 1960 euroviisuvoittajassa kerrotaan "itse hän kertoon näin". No, elokuva ei kerro ihan Tonyn lapsuudesta. Mutta onko Tonyn entiselle tyttöystävälleen Veronicalle ja tämän miehelle, Tonyn ystävälle , Adrianille lähettämä kostonhaluinen, ilkeämielinen kirje ilmenemä Alice Millerin kehittämästä projektiosta eli siirtovaikutuksesta. Onko Tony kasvanut - tai kasvatettu - estyneeksi nuoreksi mieheksi, joka ei uskalla menettää poikuuttaan Veronican kanssa? Ja kirje kosto estyneeksi kasvamisesta jollekin, mikä ei ole syypää hänen estyneisyyteensä. Joka tapauksessa kirjattu kirje tuo nuoruuden menetyksen hänen elämäänsä. Myös hänen entinen vaimonsa ja 36-vuotias raskaana oleva tytär ongelmineen täyttävät hänen arkisen elämänsä kunnon vyyhdiksi. Tony ei pääse irti omasta historiastaan, siitä tulee pakk

Matti Ijäs on Aki Kaurismäen lisäksi yksi suomalainen, tuottelias ns. auteur -ohjaaja. Tittelin kriteereinä pidetään, että sama henkilö sekä käsikirjoittaa että ohjaa elokuvan ja että elokuvan kerrontatyyli on persoonallinen, valtavirran elokuvista poikkeava. Ehkäpä groteski surrealistinen huumori sopii Ijäksen tavaramerkiksi. Tämä - kutsutaan sitä vai ingressiksi - sopii molempiin elokuviin. Painija Painija on yksi ehdottomia suosikkejani. Onko mitään niin puhdasta, "ansaittua" ja kaunista rakkautta kuin painijan ja vanhahkon naisen suhde, kun he pakenevat mielisairaalasta ja vetävät tavarajunan yksinäisen vaunun köysillä järven rantaan. Kaksi rujoa laitapuolen kulkijaa, näyttelijä- ja painimestari Esko Hukkanen (1927-2016) välittävät toisistaan ja rakastuvat toisiinsa, hän hyväilee hellästi ja varovasti ikisuloisen Soli Labbartin (1922 -2003) rintoja. Ja kesken tämän sanoinkuvaamattoman kauniin ja herkän, kokonaisen ihmisyyden rikkovat mielisairaalan hoitajat, jotka

Selkeä ja ajanmukainen, pitkälti haastatteluihin perustuva dokumentti Suomesta vuonna 1970, jolloin eduskuntavaaleissa voiton käärivät SMP ja Kokoomus. Kansan syvien rivien edustajien puheenvuoroja säestävät Jarkko Laineen sanoittamat laulut, joita esittävät mm. Rauli "Badding" Somerjoki, M.A.Numminen ja Arja Saijonmaa. Elettiin niin maasta kuin maalta muuton aikaa, ja niinpä vertailukohdiksi tulevat Tukholma, Haaparanta ja Australiakin parempine palkkoineen, vapaampine seksipalveluineen ja lämpimämpine ilmastoineen. Itse olin tuolloin ensimmäistä vuotta ns. epäsosiaalisten poikien vastaanottokodin johtajana. Muistan hyvin kun konsultoiva psykologimme riemuitsi SDP:n kärsimästä vaalitappiosta. Muistan myös että minun bruttopalkkani oli noin 990 markkaa kuukaudessa. Australiaan muuttava metallimies tienasi Suomessa 500 markka, mutta hänelle oli luvattu yli tuhat markkaa siellä lämpimämmässä maassa. Yleensä haastateltujen ihmisten näkemykset vaikuttivat tasapainoisi

Märta Tikkanen (s. 1935), jonka romaaniin elokuva perustuu, sai samana päivänä kun katsoin uudelleen tuon elokuvan, Moa Martinson -palkinnon. Moa Martinson oli köyhän perheen avioton lapsi, joka 1920-30-luvulla kirjoitti työläistaustaisia ja feministisiä romaaneja. Ruotsin ABF eli Suomen Työväen Sivistysliittoa vastaava järjestö myönsi Märta Tikkaselle tuon palkintostipendin tammikuun alussa 2021. Ja tuohan osuu maaliin. Kirjassa ja elokuvassa kirjastotyöntekijän raiskaa autojen maahantuontifirman myyjäpomo ja keilaajamestari. Tarinan naisilla toista taas kohtaa rintasyöpä, ja heidän keskustelunsa naisen ulkomuotopakoista ovat rautaa. Tilanteensa ovat kuitenkin niin vaikeita, etteivät he aina malta kuunnella edes toistensa hätää. Elokuvassa pohditaan myös mitä miehen raiskaaminen voisi tarkoittaa. Yksi vavahduttava vastaus on jotain sellaista, että nainen häpäisee miehen sanoillaan tai psyykkisesti, miten mies on seksuaalisesti jotenkin kykenemätön, jolloin mies kokee tulleensa rais

Onko raskaamapaa olla tappajan vai uhrin lapsi? Siinä ex-työtoverini, joka Tulkkia minulle suositteli, yhden lauseen osuva kuvaus elokuvan teemasta. Juutalaisten vanhempien lapsi, 80-vuotias tulkki ja natsi-isän 70-vuotias lapsi lähtevät pitkin Slovakiaa hakemaan vastauksia natsien ja juutalaisten teoista ja kohtaloista toisen maailmansodan käänteissä. Tulkkia esittää syyskuussa 2020 kuollut ohjaaja Jiri Menzel, jonka tunnetuin ja oscarpalkittu elokuva Tarkoin vartioidut junat (1966) yhdisti sarkastisesti sodan ja nuoren miehen seksuaaliongelmat ja niitten ratkaisun. Kun Neuvostoliitto 1968 vyöryi panssarivaunuin Prahaan, Menzel joutui kieltämään elokuvansa, mutta ei suostunut palauttamaan siitä saamaansa oscaria. Jotenkin sain tietää, että Menzel esittää tulkkia, ja se vei ajatukseni harhailemaan, mitä edisti myös tutut maisemat niin Bratislavassa kuin siitä reilun 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Wieniin. Ne matkat ovat tuttuja niin junalla kuin bussilla. Niinpä piti oikein terä

  Elokuva on valittu ärsyttävän monta kertaa maailman parhaaksi (miehen ohjaamaksi) elokuvaksi, kun taas Piano on mainittu parhaaksi naisen ohjaamaksi. Ihmettele nyt tätäkin. Citizen Kanen valinnassa ei koskaan mainita ohjaajan sukupuolta, kun taas Pianossa on. Kane on myös niin läpikotaisin tutkittu ja tulkittu, että on tuskallista yrittää löytää jotain jo ennen sanomatonta. Niinpä kerron mieleen juolahdukseni. Eurooppalainen psykiatri Alice Miller (1923 - 2010) kertoo mm. teoksessaan Alussa oli kasvatus psykologisesta käsitteestä projektio eli siirtovaikutus. Adolf Hitlerin kohdalla se tarkoittaa seuraavaa. Hänen vanhempansa, erityisesti isänsä, kasvattivat häntä erityisen ankarasti ja ruumiillista kuritusta käyttäen. Adolfilla ei ollut minkäänlaista pakotietä välttyä käsittämättömältä julmuudelta. Jossakin vaiheessa Adolfille selvisi, että hänen isänsä voisi olla juutalainen, Projektio tarkoittaa Hitlerin kohdalla, että hän halusi kostaa isälleen moninkertaisesti kaiken kokeman

Viktoriaanisesta Englannista Japanin valtaamaan Koreaan siirretty tarina. Yleisinhimillistä rakkauden ja rahan välistä ristiriitaa ja valtataistelua ymmärtää, mutta miten Japanin ja Korean kulttuuri-, kieli- ja valtatilanne vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen, jää arvailujen varaan. Pääosissa juonittelevat rikolliseksi pienestä pitäen kasvatettu palvelijatar, huijari ja valekreivi sekä kuvankaunis perijätär, kunnes kaksi heistä rakastuu toisiinsa. Erotiikka ja seksi eivät esiinny vain paljaana ihona, vaan kulli ja pillu arkisessa kielenkäytössä  täydentävät ja luovat mustaa huumoria. Kun kerroin, että minua helpotti trilleriksi kääntyneen elokuvan loppuratkaisu, ystäväni, joka myös oli nähnyt elokuvan sanoi minulle: "Saatanan feministi". Tietenkin jää avoimeksi, miten tai miten pitkään elokuvan loppuratkaisun tilanne kestää, onhan kyse hyvinkin nuorista ihmisistä. ****

Anssi Tikanmäen sovitus Finlandiasta enteilee minkä kuvan kotimaastamme Kaurismäen veljekset haluavat näyttää, haaveena ja päämääränä Pariisi. Pikkurikolliset, ravintolat ja viina,vanhanaikaiset ja syrjäiset hotellit ja kansan syviä tuntoja kuvaava musiikki uppoavat. Unto Monosen kohtalokkain tango Erottamattomat saa minut jo nieleskelemään: "vaikka taivas ja maa kerran katoaa, meitä ei kukaan saa koskaan erottaa" ja ellei se riitä, niin saman kylän pojan Ikkunaprinsessa avaa loputkin kyynelkanavat. Pakomatkat halki Suomen ja vuodenaikojen säväyttävät. Yhden tähden pudotan väkivallasta, ammuskelusta ja jopa tappamisesta. Ne tuovat mieleen tämänkin päivän jennkilän ja minun Suomelleni vieraammat väkivaltaisemmat ratkaisut. Akin kirjakieliset lyhyet repliikit ovat mestarillisia. Eräs ystäväni latelee niitä jostakin muusta Akin ohjaamasta elokuvasta.

Riipaiseva draama pienen maalaiskunnan talousvaikeuksista, missä pääosaan joutuu paikallispankin johtaja. Häntä esittää pateettisestikin ohjaaja itse ja katsoo lähikuvassa tuskaisesti suoraan kameraan. Koskettavinta on pankinjohtajan noin kymmenvuotiaan pojan, Juhan ja tämän kaverin suhde. Pelkäsin pitkään, että tuo kaveri hyppää kuolemaan oman tilanteensa takia, mutta ehkäpä ystävyyden voimapelastaa. Ja tuota voimaa Juha on ehkä saanut isän kanssa tehdyltä yhteiseltä kalaretkeltä. Sydämensivistynyt pankinjohtaja haluaa korjata aikaisempaa. Hän kaataa vahingossa kalaretken jäljiltä haavin asuintalonsa rappukäytävässä.Vähän myöhemmin, yht'äkkiä hän lähtee perheensä ruokapöydästä, muistaa haavin ja käy nostamassa sen pystyyn. Mies haluaa huolehtia että kaikki – niin elollinen kuin eloton – on kunnossa. Pankinjohtajan hyväntahtoisuus ja auttamishalu vie hänet itsensä lopulta tuhoon. Pieneen kylään sijoitettu tarina oli ajankohtainen, sama tarina valitettavasti on totta nyt yli 40 v

Puolalaisen mestarin Dekalogin kuudes elokuva hapuilee ihmisten arvoituksista suurinta, rakkautta. Sen alkuperäinen versio kuuluu ohjaajan Dekalogi- eli Kymmenen käskyä -sarjaan. Nyt on vuorossa kuudes käsky, joka suomeksi kuului elokuvan tekoaikana Älä tee huorin. Kun minulta on kysytty, mikä mielestäni on vaikuttavin näkemäni elokuva, olen päätynyt tähän. Olenkin katsonut sen neljä kertaa. Filmin näkökulma aiheeseen on kapea. Se rajoittuu varastetun kiikarin näkökenttään. Nuori, vanhemmiltaan rakkautta saamaton mies kiikaroi kauniin nuoren naisen seksielämää salanimellä K.P.A.M = Kaunis Peppu Antaa Mielellään. Nuori Tomek tekee kaikkensa saavuttaakseen Magdan huomion ja rakkauden. Ehkä Tomek etsii aitoa rakkautta aidommin ja kiihkeämmin, mutta saavuttaakseen haluamansa piilottaa toisen miehen Magdalle lähettämät. rakkauskirjeet. Magda taas seksuaalisesti kokeneempana häpäisee Tomekin kiihottamalla Tomekin laukeamaan: Heittää tälle pyyhkeen ja sanoo: " Tässä on kaikki rakkaudes

Annan elokuvalle viisi tähteä, koska se on aivan ilmeisesti vaikuttanut tuleviin valintoihini. Näin tuon alle 16-vuotiailta kielletyn elokuvan 13-vuotiaana Turussa elokuvateatteri Kinolassa Kauppiaskadulla. Jo silloin kuului markkinatalouteen, että tärkeämpää on kerätä rahaa kassaan kuin noudattaa kasvatuksellisia periaatteita. Elokuvan alussa nuori mies (Veijo Pasanen) surmaa tyttöystävänsä (Aino-Maija Tikkanen), jonka kaula-aukosta näkee vilahduksen hänen rinnoistaan. Tyttöystävä on ehkä leikillään tehnyt nuorukaisen mustasukkaiseksi, kun ei tunne tämän taustaa.  Surmatyön jälkeen elokuva käy läpi tekijän aikaisemmat elämänvaiheet: hylätyksi tulemiset kotona, sijaiskodissa ja lastenkodissa. Muistan miten vahvasti tulin vakuuttuneeksi elokuvan nimen oikeutuksesta. Ehkäpä tuo elokuva vaikutti myös tuleviin opiskeluihini ja ammatinvalintoihin. Opiskelin mm. suojelu- ja parantamiskasvatusoppia, kasvatustiedettä, filosofiaa ja psykologiaa ja lähes kolmetoista vuotta toimin sellaisen laste

Erik Blomberg ja Mirjami Kuosmanen: Valkoinen peura (1952)  Elokuvatietäjien mukaan siihen aikaan kun me olimme kymmenkesäisiä elokuvan ohjaajaksi mainittiin aina mies, vaikka tässä elokuvassa kokonaisuus oli lähes kokonaan Mirjami Kuosmasen aivoitusta tosiasiallisena ohjaajana.  Aiheen piolesta vertaa Kissaihmiset, Jacques Tournier 1942. Mirjami Kuosmanen Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia (1972)  Elokuva jota en sen järkyttävän todellisuuden takia pysty enää katsomaan. Sitä katsoessa eivät riittäneet enää kyyneleet, eivät pala kurkussa, naama meni irvistykseen, oli paettava tv-elokuvassa toiseen huoneeseen. Kun kirjoitan tämän tunnen ahdistuvani. Risto Jarva: Kun taivas putoaa (1972)  Lopussa sensaatiotoimittaja (Erkki Pajala) ja naisensa (Eeva-Maija Haukinen) päättävät hukuttautua  huonon omantuntonsa ja ”syntiensä” takia. Viime hetkellä toimittaja nousee pintaan ja kirjoittaa vielä tästäkin sensaatiojutun. Aiemmin hän oli luottamuksellisesti haastatellut vammaista mm. tämän sek