Rakkaudesta elokuvaan

Älykkään, ärsyttävän ja monilahjakkaan miehen jatko vuoden 1970 Perkeleelle. Hienosti toteutetut henkilöhaastattelut puhuvat puolestaan niin elämän umpikujista kuin toiveista. Tekijä toteaa jossakin vaiheessa, että toive on nuorissa. Sen jälkeen haastatellaan tyhjäpäisiä nuoria niin Helsingissä kuin maaseudulla, että ihan hirvittää.  Toivoa antavin kohta on kuvattu Kyyjärvellä. missä synnyttävien naisten määrä on laskussa. Niinpä maahanmuuttajat otetaan ilolla ja asiallisesti vastaan. Vavahduttava on Donnerin itsekeskeinen mutta tärkeä sanoma lopussa: "Minä olen syntynyt Suomessa elänyt Suomessa ja tulen kuolemaan Suomessa". ****

Typerästi "maailman parhaaksi naisen ohjaamaksi" elokuvaksi valittu Piano aukeaa minulle vuonna 2020 paljon - luulisin - kypsemmin kuin noin neljännesvuosisata sitten. Yhdeksi elokuvan avainlauseeksi valitsen maorien tavoin osin elävän Bainesin toteamuksen: "Jos jatkamme näin, minä teen sinusta huoran, ja itsestäni konnan". Näin tilanteessa missä pianoa soittava, puhumaton nainen, Ada, myy itseään saadakseen itselleen virallisen miehensä jolle hänet on pakkonaitettu, alun perin omistaman pianon, jonka Baines on onnistunut ostamaan maatilkkua vastaan. Tosiasiassa tuon avainlauseen aikoihin Ada ja Baines ovat jo rakastuneet myös muullakin kuin pianokosketin vastaan seksi - leikkiin päätyneeseen rakasteluun. Adan 8-vuotias Flora-tytär on kuitenkin suuttunut tämän uskottomuudesta viralliselle miehelleen, jota kutsuu isäkseen. Flora on aiheuttaa lopullisen katastrofin niin äidilleen kuin Bainesille, mutta onneksi ihmisyys ja järki voittavat Adan aviomiehen mustasukkaisuu

Michael Idov: Humoristi (2019) **** Neuvostoliiton loppuaikoihin sijoittuvan elokuvan vitsit ja huumori eivät avaudu helposti. Ehkä se ei ole tarkoitettukaan kuin venäläisille, mutta arvoituksellisuus  sai minut yrittämään ymmärtää, miksi joskus nauretaan, miksi suututaan. Päähenkilön, fiktiivisen stand uo -koomikon mielentilaa milloin missäkin tilanteessa on haastavaa ja mielenkiintoista tulkita, siksi neljä tähteä. Elokuvan lopussa näytetään kohtaus vuodelta 2018: sama huumori on yhä suosittua Risto Jarva: Onnenpeli (1965) **** Tähdistä ainakin yksi tulee vain Risto Jarvan merkitykselle itselleni. Kovin oli suomalaisen elokuvan uutuutta mukana. Kuvakulmia ja otoksia vaikka muille jakaa. Joskus tuntuivat tilanteet keinotekoisilta tai  juoneen/juonettomuuteen väkisin ympätyiltä. Aikaansa sijoitettuna kuitenkin raikasta elokuvan tekoa. Helsinki, Suomenlinna ja Peugeot 404 loivat nostalgiaa. Samoin teema kaupungin keskustan arkkitehtuurista. Raivattiin juuri tilaa ns. Makkaratalolle. Kai

Pienimuotoinen elokuva, missä armahdettu elinkautisvanki saa takaisin auttaessaan ensin vastahakoisesti, suorastaan vastahakoisesti.  Papin uskonnollinen maailmankuvan ei ainakaan edesauta Leilaa, pikkusiskonsa miehen - vai oli heidän isänsä - tappamaa Leilaa ( Kaarina Hazard ). Lopulta papin ( Heikki Nousiainen ) puheissa ja teoissa paljastuu kuitenkin yleisinhimilliset moraalikäsitykset vääryyksistä, niiden psykologista taustoista sovituksesta. Leila jopa hukkaa tahallaan Jaakobille lähetettyjä kirjeitä, kunnes paljastuu,  että niiden joukossa on nippu pikkusiskonsa lähettämiä. Hazard  on rooliinsa sopivasti vähäeleinen ja Nousiainen paneutunut - ja kuolee elokuvan lopussa kuten saman ohjaajan Tuntemattomassa mestarissakin. Ankea syksyinen maisema ja ikivanha, iso maalaistalo sekä kirkko veden äärellä vahvistavat elokuvan  sielunmaisemaa. ****

Merkittävä, jo edesmennyt ystäväni Erkki Toivanen valaisi noin puolivuosisataa sitten sielunmaisemaani osoittamalla, että Suomessa tehdään muutakin kuin pelataan jäähalleissa jääkiekkoa, vietetään kulutusjuhlia ja jauhetaan Jenkki-purukumia.   Pielinen, Lieksa, Eva Ryynänen ja Heikki Turunen olivat koko ikänsä Lieksassa asuneen, mutta maailmaa kiertäneen ja suojelu- ja parantamiskasvatusoppia kanssani Jyväskylässä opiskelleen opettajan lamppuja, joihin hän sytytti valon, jota olen oppinut ymmärtämään ja ehkä rakastamaankin. Tämä saa minut antamaan täydet tähdet. Kivenpyörittäjän kylässä (Jerusalemissa?) vietetään juhannushäitä. Kaikki näyttää onnelliselta. Mutta Ruotsista kesälomalle Volvolla tuleva Pekka (Martti Suosalo) haluaisikin jäädä kylälle tekemään veneitä. Se ei sovi hänen vaimolleen, joka näkee sivistyksen ja elämänarvot Ruotsissa ja kaupungissa. Pekka puolestaan entisen heilansa. Kylähullulla  kivenpyörittäjällä on ollut suhde kylän viimeiseen naimattomaan naiseen (Tuula Vää

Pääteemaa - onko Amazoniassa ollut tai on edelleen vähintään yhtä korkeata kulttuuria kuin ns. länsimaissa -  elokuva käsittelee erinomaisen kiinnostavasti. Myös retkikunnan keskinäiset suhteet ja päähenkilön, brittiupseerin,  perheen tilanteet kuvataan päähenkilön lähes pakkomielteiseen tutkimushaluun ja päämäärätietoisuuteen, ehkä perfektionismiinkin nivoutuneina. Kun vielä elokuvan loppuratkaisu jää auki, kuten varmaan todellisuudessakin taustan tapahtumissa, voi elokuvaa pitää kutkuttavana. Elokuvassa pilkataan länsimaisen, valkoisen miehen"paremmuutta". Itse avoimeksi jäävän tarinan loputtua kerrotaan  noin sata vuotta tarinan jälkeisistä tutkimuksista, että tuollainen kadonnut kaupunki on saattanut sijaita juuri siellä, minne päähenkilö on sen sijoittanut ja minne hän ehkä poikansa kanssa päätyy. ****

Kuin minun ikäiselle tehty elokuvaharvinaisuus. Ja uskokaa tai älkää, opettaja Marjaa esittää ainoassa elokuvaroolissaan Maarita Mäkelä , legendojen Irma Seikkulan ja Toivo Mäkelän tytär. Ja vieläpä Erkko Kivikoski ohjasi tiukasti työelämän valtasuhteisiin ja politiikkaan sijoittuvan Laukaus tehtaalla Hyvinkäällä neljä vuotta sen jälkeen kun olin sinne muuttanut. Kaiken lisäksi elokuvan amatöörinäyttelijöistä ainakin kolme on minun senaikaisia henkilökohtaisia puoluetovereitani. Niin Kissan kuin Laukauksen teemat ovat minulle läheisiä. Kuuma kissa kuvaa "nuoren kapinallisen" - oppilaan - ja häntä yksityisopettajana auttavan Marjan suhdetta ja sen kehittymistä molempia ainakin hetkellisesti auttavaksi ja kypsyttäväksi. Katsojan ratkaistavaksi jää miten sen ajan kouluyhteisö heidän suhteensa käsittelee. Nuoren kapinallisen, Eero Melasniemi, vanhemmat ovat hellyttävän ihania. ****

Minulle osin arvoitukseksi jäänyt elokuva oman historiatietoisuuteni puutteitten takia. Tosin olen käynyt ydinsodan vastaisissa mielenosoituksissa. Mustavalkoinen elokuvakin etenee jotenkin tavanomaisesti - tosin herkullisen  paljastavia ennakkoluuloja  ja niin ajankohtaisia USA-Neuvostoliitto-Kuuba tai kapitalismi/kommunismi - avulla. Ristiriita todellisten hyökkäyskäskyjen ja väärinkäsitysten välillä on kärjistetty oivaltavasti. Viiksiniekka everstin osa on paljastava. "Täydellinen" rauhanelokuva - tai sodanvastainen - ei avaudu symbolisuutensa  takia tarpeeksi isolle osaksi yleisöä. Alunperin kioskijännäriin perustuva juttu on muunnettu joko satiiriksi tai komediaksi - elokuvataiteen kannalta mestarillisesti, mutta sanoma perille menemisen kannalta vajaaksi. ****

Manipulaatio ja hypnoosia, muistaakseni elokuvassa sanotaan, että kaikkia meitä manipuloidaan koko ajan. Itse tiivistäisin, että olemme kulttuurimme tuotteita. Itse olen miettinyt, millainen olisin, kun minulla olisi nykyiset geenit, mutta  olisin kasvanut ja elänyt vaikkapa Tansanian maaseutukylässä, ja sitten 50-vuotiaana muuttanut Suomen Turkuun. Tositapahtumiin ja Kööpenhaminaan 1951 sijoittuva elokuva käsittelee  mukaansatempaavasti mielentilan ja tahdonvapauden teemoja. Mukana on myös poliisijohdon natsiyhteydet ja vallankäyttö. Hypnotisoijan  käyttämät keinot pakottavat tutkivan poliisin turvautumaan entisen lavahypnotisoijan tukeen ja virkavallalle arveluttaviin menetelmiin. Salaliittoteoriatkin putkahtavat mieleen ja ristiriidat työn ja perheen välillä kuten niin usein todellisuudessakin. ****

Tietoisesti yhteiskuntakehitykseen kantaa ottava tendenssielokuva. Aikakontekstiin - 50 vuotta sitten - liittyen mainitaan mm. että USA:ssa syntyy samassa ajassa viisi lasta ja valmistuu kahdeksan henkilöautoa. Mustavalkoiset osat elokuvaa kertovat rallin mielettömyyksistä, liikenneruuhkista  ja auton ja koneen ylivoimasta ihmistä vastaan. Elokuvan henkilöjuoni ja kolmiodraama kulkevat pääteeman avannutta tietä.  Tunnussävelen vauhti ja bensaa suonissa näyttävät koskevat yhtä hyvin autolla ajamista kuin rakastelemista - tai tässä tapauksessa naimista - ja jopa jäniksen ampumista. Lopun kuvat kuolleista sioista ja päähenkilön,   Marjan vammautumisesta ovat  raadollisuudessaankin uskottavia. ****

Sattuma tai sitten ei. Punaiset elokuvan taustahenkilö, USA:n kommunistijohtaja  John Reed eli 1887- 1920, kun taas ruotsalainen työväenrunoilija Dan Andersson   1888-1920. He voisivat kumpikin olla minun esikuviani idealistisine, kauniine unelmineen ja aatteineen. Sitä paitsi he harrastivat kirjoittamista - ja rakastivat. Elokuva paikkasi - jälleen kerran - hataria historiatietojani - tällä kertaa ensimmäisestä maailmansodasta ja vallankumouksista itänaapurissa. Elokuvassa myös korostuu yleisten tapahtumien ja yksityiselämän ristiriidat ihan  tarpeeksi uskottavalla tavalla, vaikka bolsevikki Grigori Zinovjev ja näytelmäkirjailija  Eugen O´Neill yrittävät väittää, että vain jompi kumpi - yleinen tai yksityinen on tärkeätä.  Ehkä on hyvä muistaa että elokuva valmistui vuonna 1981, kun vahvasti oikealle kallistuva Ronald Reagan , elokuvan ohjaajan ja pääosan esittävän Warren Beattyn kollega oli presidenttinä.