Erik Häkkinen: Jäinen saari (1964)

 

Toivottavasti joku jaksaa lukea seuraavan. Tässä iässä (78 v) yksinasuvana ja vielä koronan pelossa tulee kahlatuksi rakkaani, suomalaisen elokuvan tuntemattomia teoksia ja tekijöitä. Kiitos mahdollisuudesta Yle Areenalle.

Toisaalta elokuva perustuu ei sen vähempää eikä enempää kuin Mika Waltarin saman nimiseen romaaniin. Eikä voi ohjaajaa, jolta on valmistunut kaksi elokuvaa, eikä edes pääosien esittäjiä, amatöörejä näyttelijälakon aikana, Kalervo Koskea ja Annikki Moksia moittia yrittämisen puutteessa vaikean ja vaativan tekstin panemisesta filminauhalle. Väkisinkin tulee mieleen, mitähän heille kuuluu. Ovatkohan elossa? Mitähän he olisivat voineet antaa suomalaiselle elokuvalle?

Mustavalkoinen elokuva on kuvauksellinen. Otokset ovat tarpeeksi pitkiä ja puhuttelevia, vaikka henkilöohjauksen heikkous hiukan häiritsee. Ulkokuvat tylyssä talvessa ovat koskettavaia. Oikein säpsähtää kun sieltä hypätään Helsingin rautatieasemalle.

Huolimaatta kaikista tavalla tai toisella vähättelevistä lehtiarvioista uskallan kiittää tekijöitä. Yritän ajatella ja tunnustella elokuvaa aika- ja tilannekontekstin mukaan. Olen nöyrä ja armollinen, jopa suosittelen ainakin niille, jotka haluavat muodostaa kokonaiskuvaa suomalaisesta elokuvasta sortumatta pelkkien tähtien antamiseen tai hyvä/huono -akselille.Ehkäpä tämä on osa joskus ihan pateettista persoonallisuuttani, missä haluaa aina asettua puolustamaan heikompia, jopa huonompia.

Ryyppäävä taidemaalari ränsistyneessä talossa saa vieraakseen taideopiskelijan ja keuhkotautia sairastavan nuoren naisen. Taiteilija rooli on vahvaa ja uskottavaa. Sairastavan opiskelijan osa on hillitty. Tarina kääntyy lopulta taiteilijan ja muusan suhteeksi, mutta siinä on jotain ehkä Waltarin tekstistä ammennettua raikkautta, jota ohjaaja yrittää osin onnistuen toteuttaa

.

Taiteilija ja muusa