Rauni Mollberg: Maa on syntinen laulu (1973)

Tänään 17.3. olisi varmaan viisasta katsoa Mollbergin tyylistä ja ajasta kertova Veikko Aaltosen Dinosaurus. Käsitehän tarkoittaa mm. sukupuuttoon kuollutta ja ehkä tässä tapauksessa, että hyvä niin. Ei siis itse elokuvan ohjaajaa, vaan jotakin sen aikaisille jonkin tyylin ohjaajille ja miksei vaikkapa kapellimestareille tms. ohjattaviinsa suhtautumista, millä he johtivat joukkojaan välillä hyvinkin despoottimaisesti. Tai ehkäpä Dinosaurus toivoo, etteivät 2020-luvun elämänehdot ja realiteetit olisi niin ankeita ja raakoja kuin lähes 80 vuotta sitten.

Mollbergia pidetään naturalismin ja realismin - tai peräti inhorealismin - mestarina. Siitä varmaan sen ajan kriitikot elokuvaa kiittivät. On tarpeellista toki sijoittaa se aika- ja paikkakontekstiin. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun Lappiin. Olin silloin alle kouluikäinen lapsi ja vuonna 1973 päti edelleen, etten ollut koskaan käynyt minulle eksoottisessa Lapissa, missä sen ja muun Suomen raja sitten kulkeekaan. On helppo arvata, mihin sen ajan keskivertomieskatsojien mielenkiinto elokuvaa katsoessa keskittyi.

Mutta eilen syntistä laulua katsellessani mietin, oliko tarpeellista näyttää niin pitkiä otoksia vasikan paloittelemisesta ja porojen teurastamisesta. Toki voi väittää, että realistisuus tarkoittaa kokonaisuuden näyttämistä ja jo muinaiset roomalaiset taisivat väittää, että Nihin naturale turpe est eli Mikään luonnollinen ei ole häpeällistä. Ei ainakaan kläpin syntymä.

Myönnän myös mielelläni että saarnaajan puheenkaan seuraukset eivät olisi olleet seurauksiltaan niin uskottavan dramaattisia, ellei saarna olisi ollut pitkä ja täynnä äärimmäisiä syytöksiä ja lopulta lupauksen.

Syntinen laulu on saanut kulttielokuvan maineen. Sellaisen voi saada eri perustein. Aika usein riittää, että elokuvassa on jotain radikaalisti uutta, ehkä myös äärimmäistä.

Nuorten seksuaalinen herääminen on yksi elokuvan teema