Rakkaudesta elokuvaan

Perintötalossa   Tälle elokuvalle joku on antanut uuden genren - folkkikauhu. Folkki viitannee kansantaruihn. On synkkää metsää ja sen hyviä ja pahoja henkiä, on raakoja ja selvittämättömiä henkirikoksia ja arvoituksiksi jääviä tapahtumia. Mutta ennen kaikkea taitaakin olla kysymys perhetragediasta, patriarkaatista, lapsista ja äidistä, joista toisista isä välittää, toisia halveksii. Ja sitten lähdetään tutkimaan aikuisten lasten voimin tutkimaan vanhaa kotia ja sitä ympäröivää metsää - sitä missä vanhat kauhut ja veriteot tapahtuivat, mutta se on samalla kolmen sisaruksen yhteinen perintö, minkä panemisesta rahoiksi tai säästämiseksi luontoarvojen takia sisarukset äänestävät ja kokevat ansaitsemiaan pelkoja. Elokuvassa kuljetaan kahdessa ajassa, ja kun naiset ovat jotenkin samannäköisiä, on joskus pudota kärryiltä. Itse perheen tragedia on tietenkin kauhua, ja varsinaiset kummituskauhut jäävät syrjään. Sen sijaan loistavat näyttelijät paneutuvat upeasti omiin kauhumuistohins

  Olipa vahva katselukokemus. Sopii niin loistavasti niiden kirjojen sanomaan, joita nyt vuorotellen luen: Euroopan yhteisrkuntapoliittiseen historiaan ja vapauden, humanismin ja suvaitsevaisuuden sanomaan Sixten Korkmanin Talous ja humanismi - teokseen, mutta myös Iida Rauman Hävity kseen . Dokumentin yksi avainlauseita on nimittäin, että kaikki universaali pitää kokea paikallisesti. Korkmanin teos kuvaa Euroopan aatehistorioita kristinuskosta, sen reformaatiosta, sitten valistuksesta ja tieteen ja tutkimuksen valtakaudesta päätyen kilpailun ja yksilövapauden markkinatalouteen. Odysseys on antiikin selviytymistarina, minkä James Joyce on kirjoittanut tapahtuvan hänen kotikaupungissaan Irlannin Dublinissa. Hän ei suostu uskonnon ylläpitämään moraaliin eikä nationalismiin, vaan hän hakee ratkaisut sovinnosta, joka tehdään Irlannin kansan ja eurooppalaisten vaikutteitten avulla. Itse asiassa dokumentissa yksi asiantuntija mainitsee tässä yhteydessä sosiaalidemokratian. James Joyce

Koukol   Pakkomielle katsoa uudelleen 25-vuotiaana nähty lempparini. En muistanut siitä yksityiskohtia kuin häkellyttävän loppuratkaisun, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna se on pääteltävissä. Jos Cul de Sacin eli Umpikujan kohdalla arvostelin "draamakomedia" -epiteettiä, iin Transsylvanian vampyyreihin, valkosipuleihin, epäkuolleisiin tai vale-eläviin sopii täydellisesti kauhukomedia. Niin nopeasti tunnelmat vaihtuvat. Minun silmissäni päähauskuttajat ovat tohtori Abronsius (Jack MacGrovnan) ja päävampyyrin apulainen Koukol (Terry Downes) ja osaa ohjaajakin tunnevuoristorataa esittää. Hän ihastuu niin elokuvassa kuin todellisuudessa kapakanpitäjän tyttäreen Sarahiin eli Sharon Taten, joka sitten murhattiin todellisuudessa pelottavan Charles Manson -kultin toimesta Sharonin ollessa kahdeksannella kuukaudella odottamassa Polanksin ja hänen yhteistä lastaan elokuussa 1969. Itse asiassa Vampyyrintappajat on poikkeus Polanskin synkkien ja sotaistenkin elokuvien sarjassa

Cul de sac eli Umpikuja  Tästä olen jättänyt tekstin kirjoittamatta. Ehkä oli vaikea ymmärtää. Mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Saarelle olevaan linnaan, missä asuu arvoituksellinen nuoripari, ehkä taiteilijoita, rantautuu kaksi rikollista miestä. Parit  jäävät ikään kuin toistensa vangeiksi, paikalle saapuneet vieraatkin vai mutkistavat tilannetta. Elokuva on nimensä veroinen synkkä draama, missä on ehkä turhaan komediallisia piirteitä. Draamassa pettymyksineen ja kuolemineen on ihan tarpeeksi näyttävää jännitettä ja käänteitä Minua joskus jo valmiiksi häiritsee kun elokuvaa kuvataan termillä draamakomedia.

Helsinkiä Pitkäaikaisena Akin ihailijana odotin ehkä liikaa Cannesin Jury-palkitulta. Elokuva oli jotenkin ehkä liiankin tutusti akimainen paitsi, että alkoholin käyttö ei enää ollut varauksettomasti OK. Minua ei myöskään koskaan ole kiusannut lyhyitten, useimmiten kahden henkilön keskeiset kirjakielellä käydyt keskustelut. Ehkä pidin itsestään selvänä, että elokuvan päähenkilöt ovat tavallisia duunareita, jopa 0- sopimuksilla työskentelevä Ansa ja alkoholia työssäkin lipittävä Holappa. Kuin itsestään tulee mieleen nykyhallituksenkin työtyöelämäuudistukset, niin näytti karulta meininki. Ehkä sen sijaan rakkaussuhteen kestävyyden ja uskottavuuden kannalta ei Holapan sentään tarvitsisi jäädä raitiovaunun alle. Karaokelauluissa on herkkää kuulla tuttuja iskelmiä kuten sodanaikainen Arvo Koskimaan Syyspihlajan alla ja Schubertin Serenadi. Radiosta kuultavat Ukrainan sotauutiset kertovat ehkä jotain elokuvan nimivalinnasta loppukuvan lisäksi. Ja kuten yleensä Akin elokuvissa, niissä ei ole