Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia (1972)

Elokuva oli aikanaan yhtä suuri mediatapahtuma kuin sitä edeltänyt köyhän, katkeroituneen ja alkoholisoituneen pienviljelijän hirmuteko. Tauno  Pasanen ampui häntä rauhoittumaan tulleet neljä poliisia Pihtiputaalla.

Mikko Niskasella on samoja taustoja. Vanhempiensa kanssa he raivasivat peltoa Konginkankaalla, ja niinpä muka voivuoret uhkasivat valtiontaloutta ja pellot pistettiin pakettiin.

Niskanen oli Asfalttilampaiden jälkeen syvässä apatiassa. Mutta Pihtiputaan tapahtumat merkitsivät hänelle kuin pakkomielteistä herätystä.

Mikko Niskanen alkoi vähitellen muuttua Tauno Pasaseksi. Viinan juonti oli jo tuttua, mutta nyt hän sai jopa virallisen luvan polttaa pontikkaa saadakseen elokuvaan todellisuuspohjaa. Hän toteutti Rauni Mollbergin naturalismia itseensä. Konginkankaalla hän sai entisistä kavereistaan luontevia kansanihmisiä mukaan elokuvaan. Eivätkä hekään yleensä hylkineet pontikkkaa. 

Niskasen samaistuminen Pasaseen lähestyi uhkaavasti täydellisyyttä. Elokuvan fiktio lähestyi kolmen vuoden takaista faktaa. Kun Pasanen oli nukkumatta viinan voimalla viikon ennen tragediaa, halusi Niskanen tehdä samoin elokuvassa. Ensimmäisessä laukauksessa Niskanen tempaisee aseen Paavo Pentikäiseltä, ja on osua kuvaajaan. Ase otettiin kiiresti pois humalaiselta mieheltä.

Viisituntinen elokuva - jota en itse pystynyt ensimmäisellä kerralla katsomaan kuin puoleenväliin - sai loistavan vastaanoton. Se kosketti niin "kansan syviä rivejä" kuin isojen mediatalojen analyyttisiä kriitikoita.

Mutta Mikko Niskaselle meni menestys pitkäksi aikaa väärällä tavalla päähän. Vasta elokuvat Ajolähtö ja Syksyllä kaikki on toisin toivat ristitaisen miehen tasapainoisempaan menoon. Eikä nekään - arvostamani elokuvat - merkinneet Niskaselle surmanluotien jälkeen tarpeeksi.