Rakkaudesta elokuvaan

Aleksi Salmenperä: Tyhjiö (2018) *** Pitääkö taiteilijan - kirjailijan tai näyttelijän - menestyä vai menestyykö taiteilija, jolla ei ole menestyksen pakkomiellettä. Elokuva on ehkä kritiikkiä kulttuurin nykymenolle: pitääkö viihteen kielen olla englanti. Tarvitaanko aina jotain räjähtävän erikoista, nopeita leikkauksia ja vauhtia sekä paljasta ihoa. Michael Haneken: Happy end? (2017) **** Kysymysmerkki elokuvan nimen lopussa jo vihjaa, että niin koulutuksellisen kuin taloudellisen eliitin suvussa ei kaikki näytä kovinkaan onnelliselta. Pakolaiskriisi kummittelee Calais´n satamakaupungin elämänmenon taustalla Ira Sachs: Pikku miehiä (2016) **** Intiimi tarina niin erilaisuudesta ja eriarvoisuudesta kuin lapsuudesta ja nuoruudesta. Ilman ulkoisia äkkikäännöksiä etenevä draama, jonka nimi voisi olla fraasi Lapsuuden loppu - tietenkin aikuisten raadollisen käyttäytymisen seurauksena. Mayaloun Hamaoud: Bar bahar - Tanssin jos huvittaa (2016) ***** Vahva tiukka kannanotto Palestiinasta, mis

Naisten vapautumisen, jopa feminismin kulttielokuva sai aikanaan valtavan kassamenestyksen. Itsekin muistan siihen ihastuneeni ainakin muutaman tosi kuvottavan ja sovinistisen mätämunamiehen maneerien pilkkaamisen ansiosta.  Nyt minua kuitenkin häiritsi jälleen tuo amerikkalainen action ja aseen käyttö ongelmien ratkaisijana. Texas, raiskaustausta ja baseball-sovinisti, simppeli aviomies tuovat selitystä ja uskottavuutta tapahtumille. Joukossa on myös inhimillinen ja viisas poliisi. Takaa-ajo kymmenine  poliisiautoineen menee överiksi. Emansipaatio ja voimaantuminen on tapahtumien pohjana, mutta amerikkalainen väkivalta ja vauhti syö minun ikäiseltä suomalaiselta tarinan uskottavuutta - ainakin tuon yhden tähden verran. ****

Tässäkin elokuvassa pääosa leskeä Amelieta esittävä Essie Davis   heittäytyy täysilla hurjan osaansa. Mutta kun minulle koko elokuvan juoni tai tarina ei aukea tai on epäuskottava, niin - kun en elokuvataiteen genreitten asiantuntija -  tähtiä tulee vain kaksi. Toki pieniä vihjeitä Amelien lähipiirin avuttomuudesta auttaa häntä  välähtää kuin ohimennen ja jopa tuskaa lisääviäkin kohtia hoksaa jälkeenpäin. Seitsemän vuotta täyttävää Samuelia esittävä Noah Wiseman on myös  vauhdilla  mukana välillä äitiään pelottelemassa, välillä suojelemassa. Kun en ole myöskään näyttävien trikkien ystävä, niin minusta surun ja stressin murtaman mielen hajoamisen olisi voinut rakentaa toisinkin, vaikkapa kuten John Cassavetesin Naisen parhaat vuodet -elokuvassa. **

Jälleen kerran hyvä Suomen lähihistorian kertaus - tai itse asiassa oppitunti. Hienosti elokuva henkilöidensä - Hella Wuolijoen lisäksi Väinö Tanner, Kerttu  Nuorteva, Alexandra Kollontai, Eino Salmelainen, Vappu Tuomioja ja  Terentjev - valaisee sota-ajan tapahtumien käänteitä. Kunniaa ansaitsevat myös   Hellan kirjallisen tuotannon menestykset - niin teatteri-  kuin elokuvaotokset Niskavuoresta Juurakon Huldaan. Hella W on ensimmäinen suomalaisesta naisesta tehty elämänkertaelokuva.  Elokuvan mukaan Hella piti itseään sosialistisena rauhan aatteen naisena. Jossakin googlesta löytämästäni artikkelissa hän saa kaksi kertaa maininnan äärivasemmistolainen, vaikka hän ei koskaan liittynyt SKP:een eikä osallistunut sen maanalaiseen toimintaan Ohjaajan isoisän isä Väinö W, ja ja Hellan puoliso Sulo olivat Wikipedian mukaan veljeksiä. ****

Vavahduttava ja vangitseva, osin ahdistava ja epätoivoinen elokuva, sopii erityisen hyvin hetereparisuhteen miehille. Kun naisen ja äidin psyyke hajoaa, mitä mies, Nicky, tekee. Yrittää pakottaa tämän rauhoittumaan raivoamalla, lyömällä ja lopulta lähettää vaimon hoitoon. Sitten loistavan roolityön tekevä Peter "Columbo) Falk ,  Nicky, kieltää kavereitaan puhumaan asiasta, "kasvattaa" 5 - 10 -vuotiaita lapsiaan antamalla heille juotavaksi olutta. Kun elokuvan vaimo Mabel, Gena Rowlands  palaa hoidosta, mies on suuren joukon tuttujaan vaimoa kotiutusta juhlimaan. Tulee lopulta edes hiukan järkiinsä, ja vastaanottajiksi jäävät vain sukulaiset ja lääkäri. Sitäkään ei vaimo kestä. Lopulta muutkin poistuvat ja perhe jää keskenään näennäisen rauhallisesti harmoniaan, mutta katsoja tietää takuuvarmasti, että kysymyksessä hauras himmeli  ja "huojuva talo" Gena Rowlandsin Mabelilla on elokuvassa varmaan tuhat erilaista kasvojen ilmettä. Ne lähes ylittävät vaikuttavuudel

Amerikkalainen versio Aki K:n Toivon tuolla puolen elokuvasta. Lähes koko ikänsä jenkeissä asuneet saavat tietää lukion päättyessä, että he eivät olekaan USA:n kansalaisia. Pakolaisuuden perusteita pengotaan, mutta niitten riittävyys jää epäselvä. Yhdeltä tytöltä luottamus aikuisiin, ainakin miehiin on täysin hukassa. Opettaja tekee parhaansa, mutta häntäkin epäillään sopimattomasta suhteesta oppilaansa kanssa, jota hän yrittää auttaa.  Elokuvassa hypitään vakavista vakavista taustojen selvittelyistä bilettämisiin. Ei käy kateeksi sen paremmin nuoret kuin heitä auttavat alkuasukkaatkaan. Osuvampi tai tutumpi nimi elokuvalle olisi Paperittomat.

Elokuva kertoo Tornionjokilaakson kielitilanteesta vuonna 1952 eli samoihin aikoihin kun aloitin lukea ruotsia Karin Miettisen johdolla. Elokuvan Bibi Andersson tekee hienon osan koulun johtajana, joka on ottanut tehtäväkseen kieltää suomen kielen koulussa, mitä se tuolloin Ruotsin puolella olikin. Bibi Anderssonin ja Karin Miettisen olemuksissa on paljon samaa, Bibin opettajaroolissa selvää ylemmyyttä "alkeellisia, köyhiä ja likaisia" suomenkielisiä kohtaan. Luokassa oli kuitenkin mm. Anton, joka ei osannut ruotsia ja Elina joka ajautui opettajan kanssa konfliktiin ja halusi puhua suomea.  Elinan suomalaisen isän kuolema oli Elinalle mysteeri ja muut toimivat sen käsityksen mukaan, että Elina oli samanlainen tuittupää kuin isänsä ja tuli sen takia ajautumaan vaikeuksiin ja kunnan holhoukseen. Elokuva on hyvää kielihistoriaa ja  ajan eri näkökulmien kuvausta, keuhkotaudin uusiutumispelkoa. Viides tähti jäi antamatta hieman liian toiveikkaan tai epäuskottavan ratkaisun takia

Neljä tähteä tulevat muistoista ja assosiaatioista Anu Kaipaiseen , jonka tekstiin elokuva perustuu. Anu Kaipaisen olen tavannut henkilökohtaisesti Oriveden opistolla joskus 1980-luvun lopulla. Hän oli lyhyt ja pyöreä. Hänen olemuksessaan - kasvoissa ja silmissä - oli jotain sielukasta lumoavaa, luoksensakutsuvaa. Tiesin hänen miehensä Osmo Kaipaisen , Suomen Norjan suurlähettilään (sd) ja tunsin henkilökohtaisesti Osmon veljen Riston, joka toimi Hyvinkäällä äidinkielen opettaja ja kulttuuritehtävissä. Myös Risto oli sosialidemokraatti kuten minäkin silloin. Olen lukenut tuon kirjan mutta en siitä paljon muista. Sen sijaan osaan ulkoa Anun kirjoittaman Nuoruustangon, jonka Kiti Neuvonen laulaa Peter von Baghin elokuvassa Kreivi.  Myös juuri 70 vuotta täyttäneen Kitin olen tavannut oman talon Naamabaarissa Turussa Jukka Heikkerön seurassa. Oli henkevät ja sydämelliset keskustelut. Elokuva on koskettava, mutta sitä häiritsee jokin kokemani tekotaiteellisuus, millä kerrotaan Lapin luonn