Benjamin Ree: The Painter and the Thief (2020)
Uskomaton kahdessa merkityksessä: Uskomattoman hieno dokumentaarinen kertomus, toisaalta voiko aidosti uskoa, että kaikki todellisuudessa meni niin kuin elokuvassa.
Elokuva on myös lähes koko ajan näytelmä, missä ainakin kolmea pääosaa esittävät todellisen henkilöt. Ja miten dokumentin tekijä on koonnut kertomuksen, minkä tosiasiat sijoittuvat tosi pitkälle ajalle. Ehkä turha miettiä moisia, sillä yleensä kaikissa ns. fiktioissakin on enemmän tai vähemmän tosiasioita taustalla, ne on vain rakennettu yhteen eri tavalla.
Joka tapauksessa pysäyttävää seurattavaa. Taiteilijalta on varastettu näyttelystä kaksi taulua, ja kärsimyksistä ja elämän pimeistä puolista kiinnostunut taiteilija kohtaa varkaan ja pyytää tätä mallikseen. Samalla hän saa keskusteluissa tietää vaikka mitä huumekoukkuun jääneen tapavarkaan menneisyydestä. Mutta käy myös toisin päin. Herkkävaistoinen ja älykäs varas oppii tuntemaan taiteilijan ja tämän heikkoudet. Lopussa kaikki näyttäisi olevan heidän välillä liiankin hyvin. Toisaalta taiteilijan väkivaltaisen miehen kourista pelastanut vanhempi norjalainen mies, taiteilijan elämänkumppani ei ole mukana kun elokuvan lopulla taiteilija ja varas pystyttävät uutta näyttelyä, missä on esillä myös taiteilijan varkaasta maalaamia teoksia.
Pakostakin miettii mitä heille nyt todellisuudessa kuuluu. On tosissaan erilainen dokumentti kuin esim. Dinosaurus ja Aalto. Ne käsittelevät edesmenneitten ihmisten elämää.
"Jos kyseessä ei olisi dokumentti, voisin pitää tarinaa epäuskottavana", minäkin sanoin elokuvaa kanssani katsoneelle. Voi olla, että joitakin kohtauksia on käsikirjoitettu, mutta olin silti vaikuttunut siitä, miten avoimia ja paljaita olivat päähenkilöt, jotka eivät ole näyttelijöitä. Heidän suhteensa kasvaa rikoksen tekijän ja uhrin suhteesta ystävyydeksi, jopa erikoiseksi rakkaussuhteeksi. Yleensä jätän katsomatta huumedokumentit (esim. Areenasta poistetun The Lost Boysin); näen päivittäin Bertilin oloisia kurjia hahmoja bisneksiä hoitamassa nykyisessä kotikaupungissani. Bertilin riutunut olemus muuttuu radikaalisti, kun vankeus panee päihteet pakkokatkolle. (Kuinkahan hän nyt voi, huomasin miettiväni.) Bertil on muutakin kuin narkkarivaras, niin kuin hän itse sanoo. Mutta Barborakaan ei ole vain taitava fotorealistinen taiteilija; hän on Bertilin lailla rikkinäinen ihminen. Elokuva näyttää myös Barboran pimeän puolen, tarpeen käyttää kärsimystä taiteensa käyttövoimana. Turvallisen ja tasapainoisen tuntuista elämänkumppania kävi oikeastaan sääliksi: "Miksi naiset rakastuvat renttuihin?"
VastaaPoista" Miksi naiset rakastuvat renttuihin". Sillä minäkin aioin jopa aloittaa tekstini. Maltoin mieleni kahdestakin syystä. Bertilkin oli myös muuta kuin renttu ja toisaalta lause on tavallaan yleistys.
PoistaOliko se sitten faktaa, että vankilasta päästyään hän rakensi jonkin erikoisen talon ja opiskeli sairaanhoitajaksi, sivuttiin lyhyesti. Ja vastasiko Bertil (fyysisesti) Barboran rakkauteen. No, elokuvassa ja dokumentissakin kysymyksiä saa jäädä avoimeksi.
Yhteistä kokemuksissamme on kysymys siitä mitä heille nyt kuuluu, ja eritoten Öystenille.
Toki se , että rikoksen tekijä ja uhri voivat ystävystyä ja jopa aidosti auttaa toisiaan, on merkittävä sanoma. Yleensähän ajatellaan, että paha saakoon palkkansa.
P.S. Sitäkin jäin miettimään, että varastiko Bertil Barboran auton, vai antoiko Barbora hänelle avaimet, ettei tämä lähtisi moottipyörälla ekstreemiä hakemaan