Rakkaudesta elokuvaan

Vahva ja uskottava kertomus taiteen mahdollisuuksista ja voimasta murtaa niin henkilökohtaisia traumoja kuin yhteiskunnallisia, systeemin järkyttäviä vääryyksiä. Teos kertoo Saksan murroksista vuodesta 1938 vuoteen 1966. Idästä länteen muuttavat lopulta rodunpuhdistuslääkäri ja hänen tyttärensä, joka rakastuu nuoreen taidemaalaariin Kurtiin. Tämä puolestaan ei tiedä, että hänen tulevan vaimonsa isä on lähettänyt natsivallan aikana Kurtin rakkaan tädin, Elisabethin kaasukammioon. Viimeiset sanat, jotka Kurt lapsena kuulee tätinsä huutavan: "Älä ikinä katso pois". Välillä käydään toinen maailmansota ja Dresden tuhotaan. Saksa jaetaan. Rodunpuhdistaja-eutanasialääkääri pelastuu gynekologin taidoillaan ja jatkaa jalostusoppiaan itäpuolella tekemällä abortin tyttärelleen, jonka taidemaalariystävää ei hyväksy sukunsa pilaajaksi - eikä aviomieheksikään. Elokuvan loppuosa on todella kiinnostava näkökulma taiteen tehtävästä. Lapsuuskokemuksensa avaamana Kurt tekee jotain ainoalaatui

Anja Kaurasen samannimiseen kirjaan perustuva elokuva on inhottava, kauhistuttava ehkä siksi että se osuu sellaiseen todellisuuteen mitä ei haluaisi nähdä. Itse asiassa en uskalla kirjoittaa mitä kaikkea tulee mieleen. Minun on mahdotonta kokonaan päästä irti siitä mieskuvasta, mitä 1942 syntynyt mies sai tai joutui omaksumaan nuoruudessaan. Silloin me too -ilmiö oli maan tapa ja naista mies ei voinut ymmärtää pelkästään ystävänä, vaan seksi oli lähes aina takaraivossa. Sen uskallan kuitenkin kertoa, että elokuvasta voi oppia vaikka mitä niin yksittäisistä naisista kuin miehistä kuin yhteiskunnasta. Se pakottaa ajattelemaan ja kannattaa katsoa toisenkin kerran, niin aukeaa jotain mikä jäi huomaamatta. Tanjalotta Räikkä oikeushammaslääkärinä ja Leea Klemola naistutkijana ja naisporukan pomona täydentävät toisiaan juonen edetessä taitavasti. Pertti Sveholm autokoulunopettajana opettaa "tervettä pelkoa" ja tekee niljakkaan miesroolin. Lähes uskomaton on hänen taitonsa esittä

Kaksi suosittelijaa eivät tehneet turhaa työtä. Niin raju, tiukka ja lopulta liikuttava on tarina Stasin kapteenista. Hän saa tehtäväkseen salakuunnella länsiyhteyksistä epäillyn kirjailijan ja tämän naisystävän elämää. Mitä enemmän hän saa tietää, sitä oudommalta hänen tehtävänsä alkaa tuntua, vaikka se olisi takuu hänen uransa etenemisestä orwellilaisessa koneistossa. Elokuvan tosiasiatiedot itsemurhatilastojen salaamisesta ja lopun selvitykset kaikesta, miten salakuuntelu ja koko tarina on tapahtunut - niin mietin, ovatko ne välttämättömiä. Elokuvan nimi on täysosuma. Riittääkö elämänsisällöksi, uran ja aseman saavuttamiseksi muiden elämän seuraaminen. Elokuvan vastaus on ehdoton EI. Kun itselläkin on taipumusta psykologisointiin ja muitten ihmisten motiivien ja käyttäytymisen fundeeramiseen, tulee pysähtyneeksi. Eikö pitäisi sen sijaan laittaa oma elämä kuntoon. Niin, ja miten on ammattipsykologien ja psykiatrien oman elämän laita. Mutta vielä elokuvaan. Se on ikään kuin kove

Miksi Jeppe juo, on alkoholismin peruskysymys. Se voisi olla myös Sillanpään tekstiin perustuvan suomalaisen elokuvaklassikon yksi keskeinen teema. Minnesotalaisessa alkoholismin hoidossa vastaus kuuluu: Jeppe juo koska hän juo. Sillä viitataan siihen, että aluksi viina tuottaa hyvän mielen, ja siihen jää koukkuun, ja hyvän mielen saaminen vaatii yhä isomman määrän viinaa ja tuottaa pitävämmän koukun. Näin hieman yksinkertaistaen ja yksilölliset erot sivuuttaen. Kassilan erinomaisessa henkilöohjauksessa kanavanvartija Viktor Sundvall (Toivo Mäkelä 1909 -1979) juo itsensä lopulta hengiltä. Tämä saa syyn juomiselleen olosuhteista, kirotusta kanavasta ja nuoruuden rakastetun menettämisestä. Samalla mies haaveilee näytelmän kirjoittamisesta ja rikkaammasta tulevaisuudesta. Ihmettelen, voisiko kukaan tuon roolin paremmin esittää kuin pettävillä ja epäilyttävillä ilmeillään pelaava Toivo Mäkelä. Viktor Sundvallin vaimona Emma Väänänen ( 1907 - 1970) ja  ex-rakastettuna. Rauni Luoma (1911-

Olen nähnyt Reko Lundanin Teillä ei ollut nimiä ja Aina joku eksyy Kom-teatterissa kurssilaisteni, ammattiyhdistysaktiivien kanssa. Unohtumattomia tekstejä nuorena aivosyöpään kuolleelta kirjailijalta ja teatteriohjaajalta. Varmaan odotukseni olivat korkealla kun elokuvan ohjaajana on persoonallinen auteurohjaaja Matti Ijäs. Mutta kuten Ijäs itse sanoo, tämä on hänen suorimpia ohjauksiaan alkuperäisestä tekstistä. Niinpä siinä ei ole paljonkaan sellaista tragikomiikkaa kuin vaikkapa Painijassa. Onneksi itse tarina on ajankohtaan sovitettuna tosi osuva draama - ja tragedia. Hannu Björkman työttömäksi jääneenä ja toimettomana mustasukkaiseksi kääntyvänä ja väkivaltaisena ja Eero Aho burn out opettajana ovat taas kerran upeita aika inhottavissa rooleissaan. Sari Mällinen ja Helena Vierikko Siwan myyjinä, Mällinen horjuvana ja Vierikko puolensa pitävänä naisena, joka ei siedä opettajan jatkuvia anteeksipyyntöjä ja selittelyjä, ovat yhtä vakuuttavia. Niinpä sallin tämän suoruuden Matti I

                              Itäsksalaiset opiskelijat protestoivat Unkarin kansannousua vuonna 1956 Taas kuten unkarilaisen Törökin elokuvassa 1945 käsitellään Unkaria ja nyt myös jalkapallosankari Ferench Puskasia, jonka väärin uutisoidusta kuolemasta Unkarin kansannousussa opiskelijat saavat opettajalle ja kouluviranomaisille keksityn ja epäpoliittisen syyn kahden minuutin hiljaiselle hetkelle luokassa. Vuoden 1956 DDR:ssä hiljainen hetki saa käsittämättömän dramaattiset seuraukset: opiskelijoitten keskinäistä lojaalisuutta koetellaan ja suhteet rakoilevat. Mutta ennen kaikkea heidän vanhempiensa vaietut historiat vuoden 1953 kansannousun aikana panevat poikien ja erityisesti heidän isiensä suhteet koetukselle. Pääsyyllisen ja aloitteentekijän paljastamiseksi hiljaiselle kaksiminuuttiselle käytetään opiskeluoikeudella kiristämistä, ristiin kuulustelua, puolitotuuksia ja ties mitä totalitaarisen järjestelmän keinoa. Vallankäyttäjät ovat elokuvassa psykologisesti taitavia ja usko

Simo Puupposen eli Aapelin teksteistä kieltolain aikaiseen pikkukaupunkiin sijoitettu rakastettava tarina. Olen kuvitellut että Jormalaisen perheeseen taloudenhoitajaksi tuleva Karoliina (Raili Veivo, 1930-93) olisi elokuvan nimen väärtti, mutta en ole varma. Vaikka elokuva on välillä hellyttävän humoristinen, käsittelee se vakaviakin asioita kuten tuoreessa muistia ja ihmissuhteita myllertävää kansalaissota sekä liiallinen viinan juonti. Veivo sai osastaan Jussin ja onneksi mukana mutta muutamia suomalaisen elokuvan lahjakkaimpia näyttelijöitä kuten Jormalaisena, pikku Pietarin leskeksi jääneenä isänä Risto Salmi (1941-2016) sekä valokuvaaja Hurmeena ja hänen vaimonaan todellinenkin aviopari Toivo Mäkelä (1909-1979) ja Irma Seikkula (1914-2001). Joku asiantuntija sanoisi, että he (yli)näyttelevät kuin teatterissa. Minusta se kuitenkin sopii elokuvan kokonaisuuteen ja ajankuvaan. Olen lainannut elokuvan nimeä otsikoksi parissakin kolumnissani, missä kerron todellisuuspohjaisista, mu

Kun elämänkumppanini sekä itse olemme 78-vuotiaita eikä lainkaan vailla sen enempää psyykkisiä kuin fyysisiä kremppoja, ei chileläistä dokumentin ja fiktion osuvaa sekoitusta ole helppo katsoa. Hieman sulateltuani fiiliksiä totean että katsomiskokemus on sekä ahdistava että vapauttava. Arvelen että sama kaksijakoisuus koskee myös elokuvan herättämiä näkökulmia oman ikäistemme koronatunnelmiin. Yksi hätkähdyttävä ajatus ainakin syntyi: voisinko minäkin lähteä johonkin hoivakotiin samanlaiseen tutkijan tehtävään? Ja tulisinko samaan johtopäätökseen kuin yhtä aikaa elämänviisas ja empaattinen agentti Don Sergio? Vanhainkodissa, missä on 40 naista ja neljä miestä hoidossa näyttäisi yksinäisyys, tai ainakin harvat tai olemattomat omaisten vierailut olevan suurin ongelma. Elokuva on painava, mutta ei raskas puheenvuoro kasvavan vanhusväestön elämän tilanteista. Toisaalta se kertoo, miten eritteet ja unelmat uudesta parisuhteesta, elämän pienet ilot ja lähestyvä ikiuni luovat sateenkaa

Johnny got his gun on ehkä yksi vahvimmista maailmankatsomukseeni vaikuttavista elokuvista. Sen sanoma on ahdistava, kammottava, hirvittävä, julma, pysäyttävä. En keksi tähän hätään "parempia" adjektiiveja. Ehkä olin silloin vastaaottavaisessa vaiheessa elämääni. Elämänkatsomukseni oli muuttumassa turvallisesta ja itsestään selvästä opiskelu- ja työurasta kriittiseksi, yhteiskunnalliseksi osallistujaksi. Turkua pienemmässä Hyvinkäällä osallistuin ties mihin. Muutuin yhteiskunnalliseksi aktiiviseksi, poliittiseksi  kansalaiseksi. Sotilaspoika vei ajatusmaailmaani vasemmalle. Mutta itse elokuvaan. Se on armoton, mutta kaunis kertomus viattomuudesta, isänmaallisuuden väärästä sanomasta, sairaanhoitajan inhimillisestä auttamishalusta ja -taidosta, ihmisen tehtävästä. Se on myös julma, tai peräti raaka elokuva sodasta ihmisten, kansojen, valtioiden, puolueiden ja omistamisen keskinäisten suhteitten käsittämättömänä ratkaisuyrityksenä, Koulussa opettelimme Ateenalaisten laulua

Kuinkahan monta kertaa elokuvassa kutsutaan jotakuta sotasankaria hulluksi riippumatta siitä, tuleeko hänestä tarinassa sankari, sankarivainaja vai saako hän jakaa asemansa perusteella absurdin tyhmiä käskyjään? Minusta koko elokuva on hullu lähinnä arveluttavassa mielessä. Vaikka se on varmaan tarkoitettu sodanvastaiseksi, niin sodan julmuuksia, turhia kuolemia, kaupankäyntiä urotöiden, hullun kirjoihin tai siviiliin pääsemisen ja sotasankaruuden saavuttamiseksi käydään tilanteesta toiseeen pomppivalla vauhdilla. Uskottavuus kärsii ja elokuvan hirtehinen huumori alkaa väittää, että sota on humoristista ja miehistä hauskanpitoa, kun italialaiset naisetkin tarjoavat palveluitaan kaikille osapuolille. Päähenkilön muistikuvat ja takaumat kuolevaan toveriinsa pommikoneessa sentään palauttavat katsojan hetkeksi sodan todellisuuteen. Elämän viisauksista kertoo tosissaan kohtaus missä 107 vuoden ikäinen "opportunisti" puhuu 20 vuoden ikää lähestyvälle ja sotaan lähtevälle toteama

Veijo Meren tekstissä ei sodan perinteisiä taisteluja kuvata. Elokuvassa ikään kuin sota riisutaan sen sankariteoista. Ja se tehdään mestarillisesti, tekstin, osuvien, hiukan kaurismäkiläisin vuorosanoin, missä ei ole mitään turhaa eikä liikaa. Pääosissa ovat sodan tai sotilaallisuuden naurettavat määräilyt a käskyt, irvokkuudet sekä toki tietenkin koko touhun mielettömyys. Sekopäitä syntyy, mutta myös monet säilyvät tervejärkisinä rivimiehinä ja kenties selviytyjinä. Mustavalkoisuus sopii hyvin. Armeijan harmaat kuvastavat sota-ajan ankeutta, missä luonnostakin puuttuu kauneus. Erkki Pajala pääosassa ja Esko Hukkanen vääpelinä, joka uhkaa yksin kaataa sairaalan, ellei seonnut sotilas tule sen katolta alas, tekevä mehevän, mutta täysin uskottavan. Vaikka sodan mielettömyys kerrotaan usein humoristisin kääntein, voi katsoja kokea kuitenkin myös sodan traagisuuden.

Kolmas elokuva, jonka olen kuukauden aikana katsonut holokaustista ja toisen maailmansodan lyhyt- ja pitkäaikaisista seurauksista. Tsekkiläisen Martin Sulikin Tulkki ja unkarilaisen Ferenc Törökin 1945 nimiset elokuvat löydät tästä blogistakin. Saksalainen Eilisen varjot menee ajallisesti pisimmälle siinä mielessä, että sen päähenkilöt eivät ole itse eläneet toisen maailmansodan aikana. Mutta heidän isovanhemmillaan - paljastuu elokuvan edetessä - on sitäkin läheisempi ja kohtalokkaampi yhteys Riikassa. Ja sinne  tosivakava holokaustitutkija Totila ja mieleltään tempoileleva Zaize lähtevät tutkijan tehtävissä tuota yhteyttä selvittämään. Pääosaan nousee kuitenkin isovanhempien yhteisen historian seuraukset heidän keskinäiseen suhteeseensa, minkä Zaize nostaa vähitellen, mutta väkisin elokuvan pääteemaksi. Tarinan todennäköinen uskottavuus on siinä ja tässä - katsojan ratkaistavissa. Mutta itse hyväksyn tämän asteen fiktiotarinat. Niin ainakin olisi voinut tapahtua.  Toki minu

Unkarilaisessa kylässä nousevat edellisvuoden takaiset tapahtumat kohtalokkaasti pintaan, kun kaksi juutalaista saapuvat junalla paikalle mukanaan pari isoa arkkua, joiden sisältöä kyläläiset eivät tiedä. Elokuvan alussa ja lopussa vain tovin näkyvä juna saapumisineen ja lähtöineen tuo auttamattomasti mieleen Jiri Menzelni legendaaisen Tarkoin vartioidut junat. Otsikkoa vuotta aiemmin, siis vuonna  1944 elokuvan kylän asukkaat olivat mukana hyväksymässä - tai vähintään suostumassa - valtaa pitäviä saksalaisia lähettämään kylän juutalaisia keskitysleireille. Tulossa on juhlat, kun odotetaan notaarin pojan ja kaupan pitäjän häitä. Kylään tulee junalla kaksi juutalaista junalla, ja heillä on mukanaan kaksi arkkua, joiden sisällöstä on vain epäilyjä, päällä kun lukee fragile. Yhteinen syyllisyys nousee pintaan siitä, mitä kukin on hyötynyt ja milläkin - puolivillaisin tai laittomin - keinoin keskitysleireille lähetettyjen juutalaisten omaisuuksista. Toki tapahtumat ovat jo aiemmin rik

Elokuvan nimeä ei taas voitu jostakin käsittämättömästä syystä kääntää suomeksi. Vaan minullepa tuli mieleen suomalaisen elokuvan klassikko Valkoinen peura, Mirjami Kuosmasen ja Erik Blombergin mestariteos vuodelta 1952. Mutta otsikon elokuvassa on kysymys pyhän peuran tappamisesta, kun kotimaisessa elokuvassa syntymässään kirottu Pirita muuttuu peuraksi ja tappaa miehen. Kummassakin on toki kysymys mytologiasta. Uudemmassa elokuvassa viitataan Agamemnoniin, joka ylpeilee, kun ampuu jousellaan peuran. Tästä Artemis suuttuu, ja vaatii hyvitykseksi Agamemnonin uhraamaan tyttärensä Ifigeneian. Elokuvan perheen pää Steven on kirurgi, jonka käsissä kuitenkin 46-vuotias potilas kuolee. Hän salaa tämän vaimoltaan Annalta, tyttäreltään Kimiltä ja pojaltaan Bobilta. Steven ystävystyy kuitenkin kuolleen potilaan 16-vuotiaan pojan Martinin kanssa. Tämä vaatii samantyyppistä hyvitystä kuin antiikin tarussa. Miten Martin sen aikoo toteuttaa, ei ole elokuvan tunnelman ja thrillerin kannalta miel

Miten kävi vuoden 2020 USA:n presidentinvaaleissa Nebraskassa? Siellähän enemmistön saanut ehdokas ei saanut kaikkia viittä valitsijamiestä. Kertokoon ken muistaa. Elokuvana Nebraska on kuitenkin sykähdyttävän sympaattinen, ja jossain vaiheessa käydään kyltistä päätellen republikaanisen lehden toimistossakin. Keskilännen yhdysvaltojen maisemat ja rakennukset näyttävät ankean sympaattisilta mustavalkoisina. En tiedä mihin vuoteen muutaman päivän tapahtumat on sijoitettu, mutta päähenkilö, Woody Grant isä näyttää noin 80 vuoden ikäiseltä ja hän on Korean sodan veteraaneja. Hän lähtee höperön oloisena lopulta poikansa Daven kanssa perimään kuvittelemaansa miljoonan dollarin voittoa. Hyväuskoinen, alkoholisoitunut isä ja hänen kuvittelemansa ja monen todeksi uskoma rikastuminen saavat miehen kohtaamaan menneisyytensä haamut ja "ystävät". Välillä selvitellään myös isän ja pojan aikaisempia välejä, ja myös isän Kate-vaimo ja Daven äiti pääsee laukoman totuuksia päin monellekin tu