Roger Michell: Nothing like a Dame (2018)

Hauska, viihdyttävä ja opettavakin dokumentti, missä neljä legendaarista ja aateloitua englantilaista näyttelijää, naista kuten elokuvan osuvasta nimestä voi päätellä, muistelevat uriaan. Onneksi he eivät kerro vain suurista voitoista, vaan myös vaikeuksista. Yhdelle pelko mennä näyttämölle tai kameran ja ison porukan eteen oli järjestelmällisesti pelottavaa. Kleopatran osa taas sai kieltäytymään osin epäonnistumisen pelossa. Ainakin kaksi näyttelijää kertoivat ongelmasta, minkä takana oli kokemus, etteivät he ole tarpeeksi kauniita.

Teeilta, johon heidät on kutsuttu kertomaan ja muistelemaan, on polveilevasti hersyvä. Nauru on herkässä, ja kilpailutilanteitten riidanpoikaset selvitetään lopulta huumorilla ja sopuisasti. Mennyt on mennyttä. Hauska on episodi, jossa kerrotaan erään tutun valmistautumisesta omiin hautajaisiin, miten pitkälle hän on suunnitellut ne. Kun sitten yhdeltä neljästä Damesta kysytään hiukan moittivasti, miksei hän ole valmistautunut, tämä vastaa: "Minä en aio kuolla". Vai oliko se: " Minä en suunnittele kuolevani".

Lopuksi hiukan vakavoidutaan. Jokaiselta kysytään neuvoja nuoruudelle. Hyvä oli niitäkin kuunnella, vaikka ei mitään järisyttävää saatukaan irti, ehkä kuitenkin kokemuksen viisautta eikä ainakaan tyhmää, etten kadu mitään.

Minua ei ole aateloitu enkä ole nainen. Olen kuitenkin aikuisten opettajana vetänyt kursseja, joiden osanottajat ovat kaikki miehiä, jopa ns. itsenäinen mies -kursseja. Niiden ideana oli vapauttaa miehet heille tarjotuista valmiista miesmalleista. Osanottajat olivat toki paljon nuorempia. Välillä iski masennus, kun huomasi miten vahvassa valmiit miesmallit istuivat, myös itsessa, mutta voi sitä vapautumisen riemua kun ns. fetissiroviolla mies poltti jonkin elämäänsä painavat taakan tai pakkomielteisen tavan harteiltaan.