Hannu Kahakorpi: Onnellinen mies (1979)

Joskus turhankin vakava, ja nyt koronankin vakavoittanut mieleni kaipaa kevennystä. Tosin Arto Paasilinnaa jää minun elämänkatsomuksessani ja kiinnostuksen asteissa jälkeen veljistään Reinosta ja erityisesti Ernosta.

Mutta mukavasti kului puolitoistatuntinen tämänkin viihde-elokuvan seurassa. Tosin en oikein pitänyt siitä suunnasta mihin siltainsinööri Akseli Jaatinen tarinassa muuttui reilusta työporukan pomosta suuruudenhulluksi vallankäyttäjäksi - hiukan liioitellen. Minua ilahdutti enemmänkin pomon, työnantajan ja lakkokenraalina tunnetun luottamusmiehen sekä työntekijöitten valmius seistä toistensa takana, tilanteen niin vatiessa. Hauskaa oli taantumuksellisten voimien liittoutumien vastustaminen, mutta ei enää kunnanvaltuuston valtaus tai sen keinon.

Moraalin ja valta-aseman vartijoita ja kirkon työntekijöitä pilkattiin mennen tullen ja mielenkiintoinen oli vuorotteluavioliittokin, minkä ehdoista kaksi tulevaa vaimoa neuvottelivat keskenään - olisivat vain sukupuolet asetelmassa olleet toisin päin.

Minua henkilökohtaisesti sykähdytti nähdä kaksi mielestäni ehdotonta suomalaisen elokuvanäyttelytaidon mestaria - Liisamaija Laaksonen (esim. Marja pieni) ja Toivo Mäkelä (Aika hyvä ihmiseksi). Huomasin, miten suupieleni taipuivat hymyyn, kun näin heidät oivallisissa ja tarpeeksi pitkäkestoisissa lähikuvissa.

Kunnansihteeri Liisamaija Laaksonen