Rakkaudesta elokuvaan

Georg ja Driss   Varsinkin alussa hämmentävät elokuvan ajallinen hybridiys ja kertojan ellei peräti selostajan ääni. Onneksi elokuvan genre ei kuulu minun erityiskiinnostusalaani. Tapahtumien kulun tai tarinan juoni kuitenkin pitivät otteessa. Erityisesti minua viehätti päähenkilön Georgin ja kuuromykän Pohjois-Afrikasta tulleen äidin kymmenvuotiaan pojan Drissin suhde ja sen kariutumisen kuvaus. Myös miehensä menettäneen Marien epätoivoinen ja harhainen kuolleen miehen etsiminen kuvattiin uteliaisuutta ylläpitävästi. Se kuka tai ketkä sitten Meksikoon pakoon fasisteja Marseilles´sta lähtevät, Georg, Marie ja tai tämän lääkäriystävä Richard, tuntui todellistuvan aika monella eri tavalla ja käänteellä, jolloin tarinan psykologinen uskottavuus ehkä kärsi. Mutta se ehkä oli ohjaajan tarkoituksellista mysteerisyyttä, minkä huipentumaksi Marie palasi miinaan ajaneelta laivalta. Sen kaikki matkustajat Marie mukaan lukien olivat kuolleet, mutta Marie palasi takaisin Marseilles´n satamaan

Foxtrotin rajavartijat   Miksi me sodimme? Kukaan neljästä nuorukaisesta ei tiedä, mutta he tekevät kuten on käsketty ja rikos on hirveä, vaikka päällikkö selittä, että sellaista sodassa tapahtuu, mutta ne pitää unohtaa. Niinpä kun kuolleeksi ilmoitetun pojan omainen toteaa, että me olemme ateisteja, sitä seuraa Israelin sotavoimien virkamiehen loputtomalta tuntuva selostus kaatuneen sotilaan isänmaallis-uskonnollisissa hautajaisissa. Ehkä hidas absurdius on läsnä koko elokuvassa. Kun normaalilla järjellä isän vaatimua saada nähdä kuollut poikansa, saamme kuulla vaikenemista, ilmeisiä valheita ja lopulta paljastuu sodan mielettömyys - olikin kysymyksessä toinen sotilas. Päähenkilöperheen pojalle Jonatanille käy sitten miten käy, löytävät Michael ja Dafna jollakin tavalla toisensa, ja hitaasti tapahtuu sekin. Elokuva perustuu ohjaajan omakohtaiseen kokemukseen. Hän on itse käskystä ampunut sodassa toisen ihmisen nuoruudessaan. Sen sijaan Israelin kulttuuriministerin vih

  Ei ole nyt Teemakaan esittänyt minun mielialaani tai makuuni sopivia elokuvia kovinkaan paljon - saatikka sellaisia joista innostuisi bloggaamaan. Toki tänäänä katsoin Foxtrotin, mutta pitää sulatella. Niinpä palaan entiseen harrastukseeni eli tieto- tai assosiaatiovisaan. Aiheena on luonnonilmiöt ja ajanjuoksu yms. Ei mikään yksittäinen eläin tai kasvi, vaan esimerkiksi taivaankappalej tai vaikkapa vuotuinen ajankierto Yritä ratkaista vihjeitten perusteella mistä elokuvasta, ohjaajasta, näyttelijästä on kysymys 1. Tästä elokuvasta sai ensimmäinen musta nainen parhaan naissivuosan Oscar -palkinnon vuonna 1940. Elokuva on kaikkien aikojen kassamenestyksiä ja täynnä Hollywoodin kirkkaimpia sen ajan tähtiä. 2. Kotimaisessa ns. kauhuelokuvassa lempinäyttelijäni Soli Labbart äiteenä kasvattaa julmasti kahta erilaista poikaansa. Elokuvassa on asetelmana myös maaseudun jälkeenjääneisyyden ja teknisen "kehityksen" välinen taistelu. 3. Elokuva sijoittuu Ranskan

  Hohhoijaa. Yritin katsoa uudelleen tuon kohutun seksikohtauselokuvan. Parhaimmaksi kohdaksi mainitsisin Pisan vinon tai kaltevan tornin. Se saattaa jopa viitata seksuaalielämään, mitä tämä elokuva käsittelee uuvuttavalla, teemaan liittyen pinnallisella ja arvottomalla tavalla, vaikka Tiina Lymi "panee parastaan" näyttelijänä. Kaikkea hyvää hänelle. Minulle tulee auttamattomasti mieleen ensimmäiseksi Kieslowskin Lyhyt elokuva rakkaudesta, joka perusttu kuudenteen käskyyn eli älä tee huorin tulkintaan. Siinä Tomek katselee kiikarilla Magdan rakkauselämää, ja kun tämä paljastuu, Mgdaa häpäisee nuoren Tomekin. Seuraukset ovat kohtalokkaita. Toinen, erilainen tarina on Matti Ijäksen Painija. Siinä vanha mies (Esko Hukkanen) ja vanha nainen (Soli Labbart) pakenevat vanhainkodista ja elävät tyhjässä junavaunussa. Kohtaus missä naisen rinnat ovat näkyvissä ja painija niihin hellän varovasti koskee, on kaunein rakkauskohtaus mikä minulle nyt tulee mieleen. Vaan ei järjestäyty

Anders Larsson   Tähdet tulevat henkilökohtaisesta koskettavuudesta elämänkumppanini ja minun suhteeseen. Ehkä tarkoittaa vahvasti sitä, että en voi tietää koskaan varmuudella mitä hänen sielunsa hauraassa himmelissä tapahtuu kun kohtaamme. Kuitenkin olemme molemmat lähes aina hyvällä mielellämme kun kohtaamme, istumme vierekkäin, juttelemme ja muistelemme menneitä yhteisiä tapahtumia. Olemme ikään kuin toistemme turvassa joskus niin julmalta maailmalta ja sairauksiltamme. Åbo Svenska Teater on ollut syksyllä kuolleen Anders Larssonin yksi päänäyttämöistä ja tämä neljännestunnin monologi jää hänen jäähyväisekseen Marcus Enckelin liikuttavaa tekstiä tulkitessaan. Ja aivan kuten elämänkumppanini ja minä usein muistelemme ensisuudelmaamme, joka "sain vasta Pansiossa" ja kun hauki molskahtaa Rymättylän Ruotsalaisen kaislikossa, niin niittenkin avulla elokuva auttaa lähestymään aikanaan tapahtuvia viimeisiä jäähyväisiä.

Petteri Summanen ja Tiina Lymi   Hauska, joskin paikoin epäuskottava juoni. Tarina tuo kyllä selvästi esiin miten erilaista elämää vietetään Jakomäen vuokrakerrostaloissa kuin jossain rivi- tai omakotitaloökyidyllissä. IT-nousukaudella rikastunut nuoripari huijataan viettämään ja löytämään itsensä kahden viikon loman ajaksi työttömyyspäivärahoilla lähiön rapistuneeseen asuntoon. No, onneksi on mitä erilaisempia naapureita, joilla on jotenkin elämä hanskassa. Pääpari on kuitenkin aivan hukassa todellisuudesta ja uhkaavasti toisistaankin. Huijari tietenkin joutuu kiipeliin, mutta ei pääse tyylistään toimia. Meno jotenkin mukavan suomalaista, mutta ei onneksi kliseistä. Jos itse huijaus menee överiksi, näyttelijät ovat rooleissaan uskottavia. Puolitoistatuntinen oli tarpeeksi, mutta ei onneksi liian pitkä vetävälle juonelle. Toki huijarin takaa-ajoa olisi voinut skarpata. Tomaateilla on tosi onnistunut osa.

  Muistin tämän elokuvan hyvin erilaisena kuin mitä nyt katsoin. Huolimatta monista mainioista yksityiskohdista ja tyylin vaihdoksista olin jotenkin pettynyt - siis omiin muistikuvaodotuksiin verrattuna. Mutta kuten minulle usein käy, oli elokuva taas hyvä Euroopan väkivaltaisen historia kertauskaksituntinen ja kieltämättä hauska sellainen. Kielistä ja sanojen etymologiasta kiinnostunena onkin mielenkiintoista arvuutella, miten esim. marsalkka Göringistä on tullut Herring eli silakka. Ja siansaksaa kalskahtavassa puheess muistaakseni mainitaan Sauerktaut eli hapankaali, jota minäkin on Berliinissä maistellut possunpolven kera. Ainakin yhdessä tilanteessa vihjaistaan myös Hitlerin omaan, mahdollisesti juutalaiseen taustaan. Eihän todellinen Adolf mikä arjalaisuuden perikuvakaan ulkonäöltään ollut. Onneksi mukana oli puolensa pitävänä Hannahina Nykyajasta tuttu eläväinen Paulette Goddard. Lopunpupuheessa kahta hahmoa esittävä Chaplin sitten juutalaisena parturina mainitsee mm.,

Muistoja YYA -Suomesta   Muistan kun kauan sitten kirjoittajakurssin vetäjä arvioi kurssitekstiäni araksi ja pyysi palaamaan siihen myöhemmin. Hän päätteli, että tapahtumat olivat minulle liian tuoreita ja sulattamattomia, ja siksi en uskaltanut kirjoittaa vapaasti ja rohkeasti. Samoin taisi käydä Kassilalle. Suomettuminen ja suhde itänaapuriin olivat pääkaupungissa ja Ylessä jokapäiväistä arkea. Elokuvasta puuttui myös Mika Waltarin elävä käsikirjoitus, ehkä myös hauskuus ja huumori. Toisaalta pidin elokuvasta, koska se pani muistelemaan omaa suhtautumistani Neuvostoliittoon. Samoihin aikoihin olin muuttanut Hyvinkäälle ja vapautunut ainoan lapsen turvallisesta monopoliasemasta kotona. Erityislastenkodin työn haasteet ja näköalojen avartuminen ajoivat minut myös osallistumaan sekä paikallispolitiikkaan että ammattiyhdistystoimintaan. Ne muistot tulivat vahvasti mieleen elokuvasta, enkä varmaan kaikkea voinut häpeilemättä muistella.

Kristiina Halkola ja Sari Mällinen   Harvinaisia ovat minulle läheistä alaa eli ammattiyhdistystoimintaa käsittelevät elokuvat. Tässä kuitenkin helmi, jonka pääosassa Eila on alussa rikkurikin saadakseen jääkaapin täyteen Olvia ja ruokaa vankilasta vapautuneelle ahdistuneen oloiselle ja väkivaltaiselle pojalleen ja hupiavomiehelleen, varsinaisia miesmallisia uroksia kumpikin. Vaan antaa työnantaja - valtionyhtiö - hänellekin lahjaksi potkut velvollisuudentunnosta ja ammattitaidosta riippumatta. Ottakoon kukin itse selvää, miten oikeudessa kävi, kun matalapalkkaiset siivoojat haastoivat valtion oikeuteen. Elokuvassa kuitenkin kerrotaan tapaus, missä Eila ja muutkin saavat apua oikeusoppineelta. Elokuva kertoo yli- tai aliampumatta, miten Eila onnistuu keräämään voimavaransa mahdottomalta tuntuvassa elämäntilanteessa. Todella hieno kuvaus siitä, miten hyvä elämänohje "älä alistu, älä alista" on, niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta. Tänään 4.1. katsoin elokuvan uudelle

  Olen aina tykännyt pilkata horoskooppeja ja taikauskoja. Paras muistoni liittyy Ursan ja Skepsiksen julkaisussa Paholaisen asianajaja julkaisema Nils Mustelinin parodia astrologiasta nimellä Spåralogia. Siinä kerrotaan, että paljon todennäköisemmin ihmisen syntymäaikaan osuisivat raitiovaunujen aikataulut ja kitinät kuin tähtien asennot yksilön luonnetta ja tulevaisuutta ennustettaessa. Toinen hauskajuttu liittyy pilapiirrokseen Turun Sanomissa joskus EU - kansanäänestyksen aikana. Siinä tavallinen pulliainen katselee EU:n tähtilippua ja tekstinä voi lukea: Ei takuuta eikä palautusoikeutta. Elokuvassa ratkaisu välähtää päälliköksi ylennetyn (Matti Ranin) päähän kun, kahvitauolla baarin jukeboksista kuuluu Tähdet kertovat, vaan ei valitettavasti Leif Wagerin herkkänä tulkkina. Elokuvan juoni tuntuu vanhentuneille aivoille vaikeaselkoiselta. Alkuperäisen oletuksen - puliukon - murhan takaa paljastuu rikkaan suvun ja Hitlerin näköisen ja oloisen majurin (Helge Herala)

Elina Salon ääni ei koskaan unohdu   Usein keskustelen itseäni neljännesvuosisadan nuoremman ystäväni kanssa mm. elokuvista. Meillä on todella erilainen näkökulma elokuviin. Kysyin hänen näkemystään Palmu -elokuvista. "Kömpelösti ja teennäisesti tehtyjä", kuului vastaus. Tämä mielessäni aloin tänään katsoa tuttua elokuvaa, tuttua itselleni noin puoli vuosisataa sitten. Niinpä, olkoonkin vaikka niin. Mutta. Minulla on tapana aina fundeerata, mikä on elokuvan viesti. Ainakin kaksi kertaa Palmu miettii ääneen tai kysyy kollegaltaan: Kuka vihasi murhattua rouva Skrofia, että hänellä oli syytä tappaa rikas nainen. Vahvoja epäiltyjä on vaihtelevan testamentin jäljiltä kolme, hunsvotti tai huimapää veljenpoika, murhatun kaltoin kohtelema sisarentytär Kirsti ja paratiisiseurakunnan saarnaaja. Näyttää siltä että motivaatio onkin raha eikä viha. Lopussa kuitenkin kun murhaajaksi selviää huimapään miesystävä, omituinen taiteilija. Palmu kysyy miksi. Vastaus kuuluu: Rouva

Paulette Goddard ja leipävarkauden selvitys   En jaksa muistaa, milloin olen Nykyajan ensimmäisen kerran nähnyt. Sen sijaan muistan, että opettaessani ammattiyhdistysaktiiveille ihmisen oppimisen lajeja, yhdistin elokuvan liukunauhankokemukset ehdollistamiseen ja urakkapalkkaan ja yleensä palkitsemiseen ja rangaistukseen. Siitä on minulla itsellänikin kokemuksia kesätöissäni Uppsalassa 1960-luvulla. Kun me sitten itse kiihdytimme työtahtia kaakelilaattojen määrässä lisäkruunujen toivossa, työantaja laati uudet, tiukemmat urakkanormit. Niin että sillä lailla. Jenkeissä Chaplinia on syytetty vasemmisto- ja kommunistisympatioista. Tässäkin elokuvassa Chaplin johtaa sattumoisin työläisten marssia ja joutuu poliisin pidättämäksi. Aseita paukkuu niin poliiseilla kuin lakkoilevilla ja roistoilla. Elokuvasta voikin jäädä mielikuva, että lakkolaiset, työttömät ja roistot ovat jotenkin samaa porukkaa. Sitä nyt en ainakaan vasemmistosympatiaksi miellä. Sen sijaa täysin paikkansa pitäväksi