Rakkaudesta elokuvaan

Kaverukset, 13-vuotiaat Jake ja Tony keksivät mielestään tehokkaan keinon, kun Tonyn äiti ei pysty maksamaan ompelimonsa uutta vuokraa sen omistajille Jaken isälle ja tämän sisarelle näiden isän kuoleman jälkeen. Tonyn äiti on tullut Brooklyniin Chilestä ja Jaken perhe on amerikkalainen. Elokuvalla on onnistunut nimi. Pojat haluavat, että kaikki olisi heidän perheittensä välillä kunnossa, se olisi heille hyväksi, ja yhteisöllisesti viisasta ja oikein. Jake esittää jopa konkreettisen vaihtoehdon ihmisten hyvien välien säilymiseksi. Talous ja raha eivät ihan noin vain väisty ihmisten ja aikuisten välisistä suhteista, ja se tuottaa kasvukipuja ja muutoksia poikien elämään, mitä kuvataan tosi kypsällä, herkällä ja uskottavalla tavalla. Tony ja Jake, 13 vuotta

Koronarajoitukset jatkuvat ja ainakaan täällä eteläsä isoissa porukoissa ei ole suotavaa juhlia. .Niinpä vaikkapa perhe- tai ystäväpiirissä voi kisailla yhteisen kiinnostuksen eli elokuvan, tällä kertaa suomalaisen elokuvan tuntemuksissa, muistoissa ja tiedoissa. Mielellään  blogiinkin vois lähettää vastauksia ja kommentteja kysymyksiin - tai vaikkapa lisätä sinne oma kysymys. Saadaan vuorovaikutusta. Kotimainen elokuvavisa 1.Kuka esittää Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa räätäli Aadolf Halmetta? Hän toimi aikoinaan mm. Suomen näyttelijäin liiton hallituksen puheenjohtajana 2 Kuka lähiaikoina kuollut muusikko esittää yliopiston sosiologian alaan kuuluvaa tutkivaa opiskelijaa Jaakko Pakkasvirran elokuvassa Vihreä leski ? 3. Kenen ohjaama on dokumenttielokuva Melancholian 3 huonetta Mikä sota on elokuvan tapahtumien taustalla? 4. Missä lehdessä julkaistiin ensimmäiset Tove Janssonin Muumi-aiheiset sarjakuva? Minkä niminen oli lehden päätoimittaja ja

Puoli vuosisataa on nykymenossa pitkä rupeama, kun miettii vaikkapa avioliittolainsäännön ja seksuaalisen uskottomuuden seurauksien muutoksia tai miten paljon paljasta ihoa tai ns. pornoa saa julkaista elokuvissa eli sensuuriajattelua. Tästä kaikesta Donner on tehnyt itseironisen tai -parodisen, sujuvasti etenevän elokuvan. Käsittämättömäksi tai epäuskottavaksi jää kuitenkin kaikkien naisten valmius mennä pornografiatuottaja Pertin eli Donnerin kanssa sänkyyn. Joskus tunki myötähäpeä lähes kaikkien elokuvassa mukana olevien tyyppien puolesta - kunnes hoksasi muistella omia toilauksia.

Luulin, että en ole koskaan nähnyt Matti Kinnusen ohjaamaa elokuvaa. Mutta. Jollakin Oriveden opiston kurssilla ohjelmassa oli Kauko Röyhkän kirjaan perustuva Miss Farkku-Suomi. Se oli uskottava draama punkin Suomeen tuloajan nuorista ja kipukasvusta jossain muualla kuin Helsingissä. Ennakkoasenteistani pääsin onneksi yli, ja lopulta tykkäsin kovasti elokuvasta. Nykyään Kauko Röyhkä asuu ihan lähelläni, ja joskus aina näen hänet. En kuitenkaan rohkene pysäyttää. Pieniä suuria valheita -elokuvassa esiintyy kolmen polven Nousiaiset - Heikki, Mikko ja Niila - ensin mainittu pienessä sivuosassa, mutta tuttu mm. räätäli Halmeena, Turun sosiaalijohtajana, presidenttina, Sibeliuksena, Pappana,  pappi Jaakobina ja taidemauppias Olavina Elokuvan yksi teema on koulukiusaaminen, mutta siinä puolensa valitseminen ja lopulta tasapainottelu kertoo armottomasti, miten vaikea on olla vilpitön. Menneisyyden ongelmat ovat opettaneet isän pitämään poikansa puolia. Hän yrittää olla suora niin koulu re

Muistisairauksia käsittelevissä elokuvissa on yksi ratkaiseva vaikeus. On mahdotonta päästä sisälle esim. Alzheimeria sairastavan ihmisen ajatusmaailmaan, Hänen ajatusmaailmaa kuvasi sydämensivistynyt ystäväni kirjoittajakurssilta käsitteellä "hauras himmeli". Himmelillä on looginen rakenne, mitä toinen ei pysty ymmärtämään. Ikä- ja elämäntoverini sairastaa Alzheimeria. Eilen viimeksi, tuttuni kysyi minulta, tunteeko hän vielä minut. Vastasin, että en voi tietää, mutta minä tunnen hänet. Elizabeth paljastaa myös oivallisesti, että Alzheimerilla ei pidä selittää kaikkea, kun elää sitä sairastavan kanssa tai hoitaa tätä hoivakodissa. Jokaisella Alzheimeria sairastavalla on oma elämäntarinansa ja kokemustensa myötä ikioma tapa toimia. Yllä olevan kertoo aivan käsittämättömän hienosti Glenda Jackson 83-vuotiaana, jolle ohjaaja on todennäköisesti antanut melko vapaat kädet. Hän esittää ikäistään Maudia, jonka ystävä Elizabeth ei tullutkaan sovittuun aikaan sovittuun paikkaan. M

Kolme amerikkalaista turistia - vai pitäisikö sittenkin sanoa matkailijaa - kun minun kielenkäytössäni turistilla on hieman negatiivinen klangi, vähän sama kun eestiläiset käyttävät suomailaisista turisteista sanaa poro. Sillä niin ilman valmismatkaa ja oppaita kolmikko ajautuu autiomaahan kohtalokkaine seurauksineen. Toisistaan vieraantunut taiteilijapari Kit ja Port saavat kolmanneksi pyöräksi Georgin, ja aluksi näyttääkin, että tulossa on puhdas triangelidraama. Vähitellen elokuvan pääosaan nousee erämaa ja tuntematon uhka. Se paljastaa toisen maailmansodan jälkeisen länsimaisen ihmisen mielenmaiseman tyhjyyden ja avuttomuuden. Eivät edes Paul Bowlesin, jonka samanimiseen kirjaan elokuva rakentuu, kryptiset mietelauseet ravinolassa auta elämästään eksyneitä matkaajia. Tuntuu kuin elokuvassa moraalinen umpikuja ja intiimi aistikkuus kulkisivat rinnan tai pakottavat katsojan miettimään kirjan ja elokuvan pessimististä viestiä. Kit menettää miehensä niin erämaan armottomuudelle kuin m

Ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia herättävä elokuva "legendasta jo eläessään", onhan tuo käsitekin arveluttava. Lisäksi minua, ruotsifania ärsyttää englanninkieli, vaikka monen Anderssonin työtoverin äidinkieli se ei liene. En oikein päässyt myöskään täysin jyvälle Anderssonin kehittymisestä tai muuttumisesta ihmisenä, Väillä oli joitain osuvia näkökulmia kuten esim. "voiko tekemällä hyvää päästä irti syyllisyydestä, mihin on osallistunut katsomalla sivusta tragedioita ja hirmutekoja" kuten esim.kaasukammiotappamista. Tulee mieleen Aarne Tarkaksen elokuva Olemme kaikki syyllisiä jo vuodelta 1954. Se on vaikuttanut mm. minun koulutus- ja ammatinvalintoihini. Scottin elokuvassa kerrotaan ja ystävänikin ovat kertoneet, että Anderssonin elokuvat ovat paitsi vakavia myös hauskoja ja humoristisia. Loppua kohti kuitenkin huumori vähenee, ja yhdeksi pääteemaksi taitaa nousta uskonsa menettäminen - ehkä ihmisiin, itseensäkin. Mielenkiintoinen onkin vaihe, missä ohjaa

Vahva ja tiukka kannanotto Palestiinasta ja/tai Israelista, missä kolme erilaista naista taistelee itsenäisyydestä ja vapaudesta patriarkaattia, uskontoa ja perinteistä perhekäsitystä vastaan. Feminismiä parhaimmillaan ja konkreettisesti. Ilmankos fundamentalistit ovat uhkailleet ohjaajaa. Tästäkin elokuvasta saa taatusti enemmän irti ja pysyy paremmin kärryillä yksityiskohdissa, kun tai jos on seurannut Palestiinan ja Israelin "ikuisuussotaa" ja erityisesti uskontovoittoisia - olivat arabifundalistien tai kristinuskon - moraalikäsityksiä ja keinoja päästä niistä irti. Tapahtumat sijoittuvat Tel Aviviin eli "kevään kukkulalle". Senkin kaupungin historian kelaaminen kertoo jotain. Mielenkiintoista on miettiä mitä merkitsee, että ohjaaja on unkarilaissyntyinen Israelinpalestiinalaiskansalainen tai Israelista.

Alkavan arkiviikon riesaksi tai riemuksi. Tässä viisi kuvaa tässä blogissa mainituista elokuvista. Kerro elokuvan nimi ja ohjaaja. 1. 2. 3. 4. 5.

Vain valtiossa, missä on jokaista suomalaista kohti reilusti yli 200 asukasta voi uskoa todeksi nämä Intian Mumbain tapahtumat. Minulle uskominen on ehkä keskimääräistä helpompaa, kun lähes pari kuukautta olen viettänyt maassa ja osan ajasta Mumbaissa, "maailman keskuksessa" kuten ikänsä siellä asuneet veljekset toteavat. Suurin osa heidän lapsusolojensa slummeista on rakennettu liike-elämän pilvenpiirtäjiksi tiedä sitten minne lähes 20 miljoonan asukkaan kaupungin enemmistö, köyhät ja kastittomat on siirretty. Mainio on kuitenkin tuo uskomattomuus tai uskottavuus. Haluatko miljonääriksi -kilpailussa menestyy poika, joka ei tiedä mitään Mahatma Gandhista tai isänmaansa juhlallisista tunnuslauseista, vaan käyttää niissä kysymyksissä  kilpailun oljenkorret eli kysyy katsojilta ja fiiftyfiftyn avulla. Mutta hän, Jamal osaakin lapsuutensa ja slummikokemusten avulla vaikkapa kysymykseen kuka keksi revolverin. Voi miettiä, onko elokuva genreltään hollywoodia vai bollywoodia, mu

Elokuvan voi tehdä vaikka tulitikusta, sanoi Aki kun joku moitti että Suomessa puuttui aiheita kunnon elokuviin. Ja niin syntyi reilun tunninmittainen kokonainen maailmankuva, jonka The New York Times- lehden toimittajat ovat listanneet oppaaseen tuhannen parhaan elokuvan luetteloon. Elokuvasta voi tulla mieleen vaikkapa H.C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö, Anni Swanin Iris rukka tai Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Tyttö - siis nuori nainen - asuu kossua ryyppävien äitinsä ja isäpuolensa kanssa, jotka vievät hänen vähät tienistinsä. Hän haaveilee rakkaudesta, käy tehtaalla töissä ja joskus iltaisin tansseissa, missä yleensä kukaan ei hae häntä. Kunnes tulee vielä yksi nykymaailman roisto, käyttää Iriksen rakkauden tyhjiötä hyväkseen, viettelee hänet seurauksena raskaus. Velmu mies kehottaa tyttöä pääsemään "toukasta eroon". Niin tämä pääseekin liikenneonnettomuudessa, missä lapsi kuolee. Tulitikkutehtaan tytön oikeudenmukaisuuden tajua on loukattu tarpeeksi - tai

Näyttelijädiiva Leila, häntä mustasukkaisen sairaasti suojeleva poika Ilmari, tämän aikuisten alkoholipitoisessa viikonlopussa yksin jäävä pikkuveli Unto, kirjailija Aimo, johon äiti ihastuu ja pubin työntekijä Karita, joka yrittää herättää eroottista liikettä Ilmariin. Siinäpä asetelma, jonka voi arvata päättyvän ei ainakaan kovin onnellisesti. Eikä päätykään. Ainakin Leilaa, Ilmaria ja ja Karitaa tuntuu vaivaavan jonkin asteen tai sortin läheisriippuvuus. Luonnollista tai inhimillistä lämpöä - sitä on vaikea löytää tarinasta, ehkä pientä yritystä. Kirjailija Aimo, johon Leila ihastuu, vaikuttaa hyväntahtoiselta, mutta hermostuu hänkin mustasukkaiseen Ilmariin, joka asettuu äitinsä puolelle käyttäytyy tämä miten tahansa. Miksi pääroolihahmot ovat sellaisia kuin ovat, siitä ei paljon vinkkejä anneta ja jotkut episodit jäävätä selitystä vaille - ainakin minulle. Samalla uskottavuus lopun kohtalokkaaseen ratkaisuus horjuu. Kuitenkin mielenkiinto tapahtumien etenemiseen säilyy, ja ahdi

  Vuonna 1933 syntynyt juutalaistaustainen Polanski järjestettiin pakoon ja turvaan Krakovan gettosta. Hänen äitinsä kuoli kaasukammiossa, mutta isä selvisi hengissä keskitysleiriltä. Mittavan ohjaajanuran tehnyt Polanski ajatteli, ettei hän koskaan tee elokuvaa holokaustista. Mieli muuttui kun hän luki holokaustista selvinneen pianistin Wladislaw Szpilmanin muistelmat. Toisen maailmansodan tuhoista, natsien raakuudesta ja holokaustista tuntuu mahdottomalta kertoa jotain järjellistä ja loogista. Varmaan oli viisasta, että Polanski antoi lapsuuden ja nuoruuden muistoista kulua yli puoli vuosisataa ennen kuin tarttui aiheeseen. Kuinkahan monta ihmistä elokuvassa kuolee luotoihin ja kuinka monta pakotetaan nousemaan junanvaunuihin kohti keskitysleirejä ja kaasukammioita? Kuinka paljon taloja pommitetaan raunioiksi? Minusta vähempikin järjetön julmuus olisi riittänyt. Toisaalta elokuvan pianistin Wladekin selviytyminen osin intohimonsa pianonsoiton avulla on uskottavasti kerro

Erinomainen ja samalla hirvittävä. Toivottavasti ei tule kaikkine nimiosan suusta tulleine valheineen yöunta pilaamaan. Ei toki nimiosan esittäjä turhaan saanut Oscaria. Tällaistako on kirjailijan taustatyö, jotta kirjasta tulisi myyntimenestys. Hyi, sanon minä. Elokuvalla pitäisi olla sama nimi kuin kirjalla mitä hän kirjoittaa, mutta ei kerro sitä Perrylle, joka on tappanut koko perheen muutama vuosi sitten: Kylmäverisesti. Truman Capote ystävystyy Perryn kanssa, jotta saisi tarpeeksi kovan ja myyvän aiheen kirjalleen. Hän muka yrittää pelastaa Perryn hirttotuomiolta, mutta ei ilmeisesti haluakaan sitä. Se taitaa paljastua lopulta Perryllekin. Tämän kuoltua kirja ilmestyy, ja siinä hänet kuvataan lähinnä hirviöksi. Yhtä hyvin voisi kirjan kirjoittajalle antaa vastaavan epiteetin. Minun ajatukseni menivät osin sivuraiteelle kun rupesin miettimään Capoten ystävää Harper Leetä, Kuin surmaisi satakielen -teoksen kirjoittajaa. Satakielessä sain käsityksen, että kirjassa puolustettiin

Kun on katsonut kolme Anderssonia viikon aikana, miettii tämän Agatha Christien dekkarin filmatisoinnin kohdalla, onko kysymys lainkaan samasta kuvataiteen lajista kuin Anderssonit. Väärän vänkyrässä on perinteinen kartanodekkarin juoni, missä yksityisetsivä selvittää liikemiespohatan oletettua myrkytystä. Epäilyksen alaisiksi tulevat järjestään lähes kaikki sukulaiset - motiivit vain vaihtelevat ahneudesta mustasukkaisuuteen tai kuten vanha rouva sanoo: kartanon tapahtumia ohjaa tukahdutettu intohimo. Etsivä saa avukseen noin kymmenvuotiaan tytön, joka on salapoliisin tavoin tarkkaillut sukulaisiaan ja ilmeisesti kasvanut itsekin vinoon vänkyrässä ilmapiirissä. Etsivän ja pikkutytön Holmes - Watson -kilpailu on mielenkiintoista ja Scotland Yardikin pääsee arvovallallaan kisaan mukaan. Elokuvaan mahtuu myös ilmeisesti 1960 -luvulle sijoitettuja maailmanpolitiikan tapahtumia ja kommunismin inhoa. Hiukan on erilainen näkökulma olevaisen miettimiseen kuin pääskysellä joka istui oksalla

Kolme Anderssonia viikossa taitaa olla minulle liikaa. Nyt pitäisi sitten keksiä adjektiiveja ja sellaisia joita ei ole tämän miehen elokuvista jo kulutettu loppuun. En jaksa innostua. Sitä minä ihmettelen, miksi liikkumaton, staattinen kamera saa pelkkiä ylistyssanoja. Tarkoittaako se, ettei elokuva ole Anderssonille vai teknisen kehityksen ja editoinnin varassa. Ja tuo hänen kelmeän kaunis tai yhtä hyvin ankea studionsa. Onhan tuollainen originellia ja persoonallista ja sillä Andersson saa varmaan omannäköisensä auteur-tittelin. Tässä elokuvassa on kuulema 57 kohtausta, ja ne sitten kertovat meistä ihmisistä epäloogisesti ja ristiriitaisesti. Mennäänkö elokuvassa kenties liian lähelle ihmisen tuskaa tai miksei onneakin. Ehkä kosketetaan sellaista, mitä me näemme hurjimmissa unissa - niin painajaisissa kuin hyvissä unissa, mutta joiden sisältöä emme kehtaa kertoa muille. Emme ainakaan niille läheisille tai tutuille, jotka tavalla tai toisella ovat mukana noissa unissa. Voisiko kuit

En ole koskaan ollut ns. länkkäreitten ystävä. Tämän katsoin lähinnä Jane Fondan takia. Fondahan oli kypsemmällä iällä rauhanaktivisti, vastusti Vietnamin sotaa ja toimi kansalaisoikeuksien ajajana. Hän puolusti myös intiaanien oikeuksia ja myöhemmin hänestä tuli feministi. Poliittisena aktivistina hän tuki demokraattien Tom Haydenia ja oli tämän kanssa naimisissa 17 vuotta. Eipä olisi Henry Fondan tyttären tuon elokuvaroolin perusteella kasvavan tuohon suuntaan. Elokuvassa Fondasta, juuri valmistuneesta viattomasta ja kohteliaasta opettajasta tulee "tyttö joka ei enää itke". Raaka tappaja ampuu hänen isänsä, ja Kati kerää porukan, joka ryöstää junan ja lopulta yksi heistä ampuu tappajan. Itse asiassa Lee Marvin esittää heitä molempia. Elokuvassa on amerikkalaistyylistä joukkotappelua, ampumista, ratsuja ja vankkureita, kapakoita ja juoppoja sankareita ja hiukan romantiikkaakin. Jane Fonda on elokuvassa 27-vuotias, vauhdikas ja komea, Wikipedian mukaan 173 senttiä pit

Sofi Oksasen 1990-luvulle kirjoitettu tarina taitaa olla elokuvassa lähes sen ilmestymisaikaan muokattu. Anyway - se tarjoaa 1942 syntyneelle mahdollisuuden tarrautua epätoivoisesti sen kärryn perälautaan, mistä niin auttamattomasti on ikänsä puolesta putoamassa. En oikein millään ollut alkuun uskoa, että myös Piki oli nainen, vaikka hänen esittäjänsä sitä nimen perusteella oli. Itsellänikin on lieviä paniikkihäiriöitä esim. ahtaissa paikoissa, missä länsimaisen kulttuurin oman reviirin rajoja tullaan liki. Kun tässä elokuvassa kuulemma kerrotaan paniikkihäiriöstä, ei sitä mielestäni onnistuta kuvaamaan. Yleistä ahdistuneisuutta kylläkin. Sitomisvälineet taas tuovat mieleen Koirat eivät käytä housuja -elokuvan, mistä en mitenkään voi aidosti pitää - kuten en Baby Janenkaan kohdalla sitomisia. Yritän kuitenkin oppia moisesta minua ratkaisevasti nuorempien elämäntilanteita ja mietin mihin oman nuoruuteni tilanteisiin niitä voisi verrata. Ja tehtiinkö niistä elokuvia.

Ajattelin, että mietittyäni ja luettuani muittenkin ajatuksia Kyyhkysestä , niin varmaan nyt avautuvat Anderssonin lyhyitten episodien yhteydet ja elokuvan sanoma helpommin tai paremmin. Vaan ei käynyt niin. Toki ajatuksia herättäviä lakonisia liikkumattoman kameran otoksia ja tragikoomisia elämäntilanteita riitti seuraavan yön uniin saakka. Elämän tarkoitus- ja uskontoselityksille lievästi allergisoituneena en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa konfirmaatioviiniä pullon suusta ryypänneelle papille, joka oli menettänyt uskonsa. Ainakin olen kiitollinen, etten mennyt Åbo Akademiin lukemaan teologiaa, minne lukion opettajat minua ohjasivat antamalla minulle ansiottomasti päästötodistukseen kympin ruotsin ja latinan kielessä sekä uskonnossa. Pappi ei saanut psykiatriltakaan apua. Tuli mieleen vanha sarjakuvapiirros, mitä minulla oli tapana jakaa kurssilaisille. Siinä maansa myyneen näköinen mies istuu psykiatrin vastaanotolla, miettii psykiatrin sanoja ja lausuu: "Ottaa vastuu omasta

Olen usein huomannut, että elokuvan katsomisesta tulee ahdistavaa, kun siinä kuvatut moraaliset ristiriidat ja vääryydet koskettavat jotenkin omiakin elämänkokemuksia niin subjektina, välineenä kuin objektina. Niin kävi toisen pääsiäispäivän iltanakin, kun katsoin sinänsä tunnetun tarinan. Areenasta. Toki en kuulu porvariston ylempään keskiluokkaan. Mutta. etenkin Arturin alistuminen parisuhdeasioissa äitinsä näkemyksiin vähintään hipaisee ja syrjähypyt parisuhteessa ovat tuttuja, toki puolin ja tosin. Onneksi seuraukset eivät ole olleet yhtä kohtalokkaita kuin noin 40 vuotta aikaisemmin vastaavasta tilanteestani muistan. Tiedä sitten mihin suuntaan yleiset moraalisuuntaukset ovat ajan saatossa muuttunee. Kuvaus niin ihmisten lähikuvissa kuin "porvarillisessa" miljöössä on lumoavaa ja esimerkiksi päähenkilön, Kansallismuseon osastopäällikön, Tauno Saarisen ajatukset ja tunteet Ville Virtanen hoitaa uskottavasti äärimmäisyydestä toiseen. Siitä ehkä vahvimpana esimerkkinä, k

Jotta tästä osaisi tai uskaltaisi jotain kirjoittaa, on pakko lukea jonkun ammattikriitikon tekstejä. Jossakin niistä mainitaan, että ohjaajalla on oikeasti sanottavaa elämän tarkoituksesta. Itse olen tottunut ajattelemaan, ettei elämällä ole mitään yleistä tarkoitusta. Sellainen vaatii helposti jonkin uskonnon tai ideologian perusteluksi. Sen sijaan yksittäinen ihminen voi miettiä omalle elämälleen tarkoituksen - tai pikemminkin tehtävän ja sekin voi iän ja elämäntilanteen mukaan vaihdella. Joka tapauksessa elokuvassa on erilaisia anakronistisia kohtauksia, ja voin aavistaa, että ne jotenkin liittyvät toisiinsa eli muodostavat kokonaisuuden. Ja että kaikki liittyvät hupivälineitä kauppaavien myyntimiesten paradoksaalisiin kokemuksiin ja keskinäisiin väleihin. Tai sitten ei. Miten hyvin tähän sopii elokuvassa monesti toistettu mantra: Kuinka mukavaa, kun teillä menee hyvin. Alun kolme tapaa kuolla ovat yhtä aikaa mustia ja koomisia. Monta kertaa ihan naurattikin. Vaikkapa kun Kaarle

Elokuvan nimi on moniselitteinen. Metroissa varoitetaan junan ja laiturin välisestä aukosta, tarinan skeittaajille se voi tarkoittaa vaaroja tai esteitä skeittireitillä ja ehkä se tässä elokuvassa muistuttaa lapsuuden tyhjyydestä tai aukoista erityisesti isien ja poikien välillä. Viimeinen on huonon englanninkielen omaavan päätelmä tai arvaus. Keire on musta ja Zack valkoinen amerikkalainen ja Bing amerikankiinalainen, joka on kuvannut poikien elämää 12 vuoden aikana. Yhteistä heille on kokemus perheväkivallasta, mikä on tuonut mukanaan ensin  mm.  skeittaamisen, sitten ystävyyden ja toistensa tukemisen. Toisaalta opintoihin he eivät ole jaksaneet motivoitua. Vanhin pojista Bing toimii hiljaisempana elokuvan ohjaajana ja kuvaajana. Dokumentista kun on kysymys, niin välillä näytetään episodeja poikien elämästä ja joskus Bing panee heidät itse kertomaan niin lapsuuden kokemuksista kuin nykytilanteesta, missä Keire ja Zack ovat jo perustaneet perheen. Välillä Bing haastattelee omaa äiti

Yhdistä näyttelijän ja roolin nimi oikein ja kerro sen perusteella, kuka on ohjaaja ja mikä elokuva. Näyttelijät ja roolit ovat keskeisiä elokuvissa. 1. Antti Litja                                         A. Valokuvaaja Hurme 2. Leea Klemola                                  B. Iris-rukan (rooli) äiti 3. Shanti Roney                                 C.  Nimiroolin isä 4. Bibi Andersson                             D. Maaru Tang 5. Toivo Mäkelä                               E. Mainostoimittaja Vatanen   6. Oona Airola                                    F .Opettaja Tora Holm 7. Heikki Nousiainen                     G. Atos Virtanen 8. Paula Vesala                                  F. Pääroolin kihlattu Raija 9. Hannu Pekka Björkman           H. Sosiaalijohtaja Rantala 10. Elina Salo                                      I. Nimiroolin äiti Siru

Mustavalkoinen ankara sodan vastainen  jalkapalloelokuva olkoon tämän elokuvan genre. Tositapahtumiin perustuvassa Fabrin (1917-1994) elokuvassa tapahtumat sijoittuvat Hitlerin Saksan miehittämään Ukrainaan, missä pidetään unkarilaisia sotavankeja työleirillä. Aliravitsemus, mielettömät aliupseerit ja vankien nöyryyttäminen ovat jokapäiväistä elämää. Tyypillisiä kuulustelukysymyksiä ovat: Oletko kommunisti ja Oletko juutalainen. On tulossa Hitlerin syntymäpäivä ja pitää järjestää sen kunniaksi ohjelmaa. Entinen huippujalkapalloilija Dio saa tehtäväkseen kerätä vangeista joukkueen juhlaotteluun saksalaisista vartijoista koottua joukkuetta vastaan. Dio - jalkapallomies sydänvereen - joutuu moraalisiin vaikeuksiin. Hän on neuvotellut vapaata vankileirityöstä ja parempaa ja riittävästi ruokaa pelaajille, mutta tosiasiassa niitä tarvitsevat enemmän leirin sairaat, joita Dio ei pidä kelpoisina joukkueeseen. Lopullinen ristiriita tulee ennen pelin alkua. Toiset ovat sitä mieltä, että heidä

Pitäisiköhän elokuvaa väittää romanttiseksi komediaksi, kun se samalla muistuttaa vakavasti jatkuvan ja joskus tolkuttoman alkoholinkäytön ja bilettämisen vaaroista? Jos se tehtäisiin nyt, niin miten koronatartunnat ja altistumiset olisivat mukana tarinassa. Mietin mielessäni tyttöä nimeltä Varpu ja nyt Auroraa, ne tai he kertovat nykypäivästä, joten jätän Helenen ja Toven edesmenneinä ja todellisuuden henkilöinä väliin. Noin viikko sen jälkeen kun Varpu näytettiin televisiossa, Kirkkonummella neljä alle viisitoistavuotiasta lähtivät ajelemaan autolla. Ehkä he ottivat mallia Varpusta. Ehkä heillä ei ollut lähellä aikuisia kertomassa mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Varpustahan olisi ollut paljon viisaampaakin opittavaa kuin alaikäisen autoajelu. Toivon siis etteivät vailla turvallisia vanhempia elävät nuoret ota Aurorasta vain alkoholinkäytön ja hurjan bilettämisen mallia. Kenties he löytävät elokuvasta auttamishaluisen nuoren naisen, joka uskaltaa myös tutustua eri elämäntilante