Roy Andersson: Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien (2014)
Jotta tästä osaisi tai uskaltaisi jotain kirjoittaa, on pakko lukea jonkun ammattikriitikon tekstejä. Jossakin niistä mainitaan, että ohjaajalla on oikeasti sanottavaa elämän tarkoituksesta. Itse olen tottunut ajattelemaan, ettei elämällä ole mitään yleistä tarkoitusta. Sellainen vaatii helposti jonkin uskonnon tai ideologian perusteluksi.
Sen sijaan yksittäinen ihminen voi miettiä omalle elämälleen tarkoituksen - tai pikemminkin tehtävän ja sekin voi iän ja elämäntilanteen mukaan vaihdella.
Joka tapauksessa elokuvassa on erilaisia anakronistisia kohtauksia, ja voin aavistaa, että ne jotenkin liittyvät toisiinsa eli muodostavat kokonaisuuden. Ja että kaikki liittyvät hupivälineitä kauppaavien myyntimiesten paradoksaalisiin kokemuksiin ja keskinäisiin väleihin. Tai sitten ei.
Miten hyvin tähän sopii elokuvassa monesti toistettu mantra: Kuinka mukavaa, kun teillä menee hyvin. Alun kolme tapaa kuolla ovat yhtä aikaa mustia ja koomisia. Monta kertaa ihan naurattikin. Vaikkapa kun Kaarle XII ei suuresta Pohjan sodasta palattuaan päässyt baarin vessaan, koska se oli varattu.
Totta varmaan on, että elokuva pistää eri tavalla ajattelemaan kuin perinteiset draamat, missä yksilötarinoitten kautta kerrotaan myös yhteiskunnast., Vaan paneeliin tämän elokuvan sanomasta en suostuisi osallistumaan. Pelkäisin munaavani itseni.
Enpä uskaltautuisi elokuvapaneeliin minäkään – tämä elokuva ei alistu selityksille. Näin ”Kyyhkysen”, kun se tuli Suomessa ensi-iltaan. En muista juonesta (oliko sitä?) muuta kuin yksittäisiä, hitaita, toistuvia kohtauksia ja voimakkaan tunnelman, joka jäi vaivaamaan mieltä. Ihan samoin kävi hiljattain Areenasta katsomani Toisen kerroksen laulujen kanssa. Kummassakin on masentuneita, epäonnistuvia henkilöitä: Kyyhkysessä masentunut liikemies yrittää saada kaupaksi pilailuvälineitä, Toisen kerroksen lauluissa mm. rahanahne huijariliikemies krusifiksiveistoksia. Epäonnistumiset ja nöyryytykset eivät hevin häviä ihmisen muistoista, ja niitä taitaa olla jokaisessa Anderssonin elokuvassa. Kyyhkysessä epäonnistujia ovat myös sotaretkeltään palaava Kaarle XII ja hänen haavoittuneet sotilaansa, Kaarle XII:n jälkeenhän Ruotsi menetti suurvalta-asemansa.
VastaaPoistaOlen kutsunut Anderssonia Ruotsin Kaurismäeksi. Kumpikin pelkistää ja karsii kaiken turhan; kummankaan dialogi ei noudata arkinormeja. Anderssonin elokuvissa toistuvat aina tietyt avainrepliikit, Kyyhkysessä juuri tuo mainitsemasi ”vad roligt o höra ni har det bra”. Ihmisen muisti toimii samoin: jotkut lausahdukset jäävät mieleen pyörimään.
Kumpikin ohjaaja, Andersson ja Kaurismäki, ovat omaleimaisia, tyylilleen uskollisia ”auteureja”, jotka varmasti jakavat mielipiteitä. Draaman kaarta ja tarinankerrontaa odottava joutuu Anderssonin elokuvien parissa pettymään. Ehkä niin on elämässäkin? Arki toistuu samanlaisena. Ruotsin Kaurismäki on vielä alakuloisempi kuin meidän – hänellä ei ole onnellisia loppuja – ja hänen huumorinsa on absurdimpaa. Esimerkkeinä kohtaus, jossa kuolevalta syömättä jäänyttä voileipää ja olutta tarjotaan muille matkustajille, tai mainitsemasi kohtaus Kaarle XII:sta baarissa.
Näen paljon unia. Niiden logiikka, toisteisuus ja pelkistetty kuvasto, ovat kuin Anderssonin elokuvien kohtauksista (no, eivät ne niin hienoja tietenkään ole!). Ehkä unenomaisuus on yksi selitys elokuvien vaikuttavuudelle. Ne puhuttelevat alitajuntaa.
Taidanpa katsoa vielä Anderssonista tehdyn dokumentin Ihmisenä olemisesta. Olisinkohan sen jälkeen valaistuneempi?
Olipa antoisaa lukea kommenttisi, Unknown. Joskus kun olen kuullut jotain luentoa tai lukenut mielenkiintoisen artikkelin, tulee olo, että noin olen itseksin ajatellut, mutta en noin selkeästi.
PoistaNo, tässä ei ole enää ajattelun selkeydestä kysymys, vaan tunnekokemuksesta, alitajunnasta ja unista. Viime mainitut ovat ehkä osuvin alue. Ei niistä tolkkua saa mutta ne osuvat johonkin tiedostamattomaan. Tyttäreni kanssa totesimme, että ne käsittelevät usein tilanteita, missä olisi voinut tai peräti pitänyt tehdä toisin.
Tulee myös mieleen ystäväni, joka kirjoitti äitinsä Alzheimerista. Hän kuvasi äitinsa ajatuksia hauraaksi himmeliksi,, sisäisesti loogiskesi, mutta mistä ei ainakaan joku muu ota selvää. Sama taitaa koskea Anderssonin elokuvia ja unia..
Voi olla että rationaalisesti orientoituneita kiusaa, kun tai jos ei ymmärrä logiikkaa. Mutta miten autuaallista onkaan luopua ymmärtämisen pakosta, vaan ei halusta. Tässä suhteessa Kaurismäkivertaus tuntuu minusta oudolta., kun kuvittelen lähes aina ymmärtäväni hänen juttujensa pääsanoman, vaikka en yksityiskohtaisia vivahteita.
En siis muista näheeni muuta Anderssonin elokuvaa aiemmin kuin Eräs rakkautarina vuodelta 1970. Hämärä muistikuva siitä on ihmisystävällinen, empaattinen, jopa kaunis - ymmärrettäväkin.
Hauras himmeli on hieno kielikuva. Se sopii hyvin myös kuvaamaan Anderssonin uusinta elokuvaa Kohti ääretöntä. Siinä on arkisia pieniä tapahtumia, joiden merkityksellisyyttä jää pohtimaan, esim. lapsen kengännauhojen solmiminen. Mutta siinä on myös unenomaisen kauniita kuvia kuy chagallmainen lentävä pari.
VastaaPoistaVielä Kaurismäen ja Anderssonin vertailua: Kumpikin lavastaa elokuviin oman maailmansa, jossa on ikään kuin tiettyjen paikkojen prototyyppejä (esim. kapakan, tehtaan, konttorin, lääkärin vastaanoton). Myös tavasta, jolla ihmiset kommunikoivat, on riisuttu kaikki ylimääräinen. Andersson vie tyylin vielä pitemmälle. Merkittävä ero on siinä, että Kaurismäelle tärkeää ovat tarinat, Anderssonille eivät.
VastaaPoistaTaidan motivoitua etsimään Kohti ääretöntä. ja tutkia jotain Chagallista. Hauraan himmelin yksi ominaisuus lienee, että sillä on logiikka, muistisaairaan mielessä, mutta mitä hän ei tietenkään osaa selittää muille, mutta minkä mukaan hän toimii. Näin tämä hieno ystäväni, ikäiseni nainen kirjoittajakurssilta kirjoitti, ajatteli ja uskoi, ja haluan itse uskoa myös niin oman läheiseni kohdalla.
Poista