Roy Andersson: Kohti Ääretöntä (2019)

Ajattelin, että mietittyäni ja luettuani muittenkin ajatuksia Kyyhkysestä, niin varmaan nyt avautuvat Anderssonin lyhyitten episodien yhteydet ja elokuvan sanoma helpommin tai paremmin. Vaan ei käynyt niin. Toki ajatuksia herättäviä lakonisia liikkumattoman kameran otoksia ja tragikoomisia elämäntilanteita riitti seuraavan yön uniin saakka.

Elämän tarkoitus- ja uskontoselityksille lievästi allergisoituneena en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa konfirmaatioviiniä pullon suusta ryypänneelle papille, joka oli menettänyt uskonsa. Ainakin olen kiitollinen, etten mennyt Åbo Akademiin lukemaan teologiaa, minne lukion opettajat minua ohjasivat antamalla minulle ansiottomasti päästötodistukseen kympin ruotsin ja latinan kielessä sekä uskonnossa. Pappi ei saanut psykiatriltakaan apua. Tuli mieleen vanha sarjakuvapiirros, mitä minulla oli tapana jakaa kurssilaisille. Siinä maansa myyneen näköinen mies istuu psykiatrin vastaanotolla, miettii psykiatrin sanoja ja lausuu: "Ottaa vastuu omasta elämästä. Onko se edes laillista?"

Sodan runteleman Kölnin yllä liitelevä nuoripari ja rankkasateessa tyttärensä kenkänauhat sitova isä kertovat jotain sisällöllisesti herkkää ja kaunista. Minulle tuli puoliksi uniin mieleen, kun tyttäreni lämminsydäminen hoitaja oli pukenut kaikki hoitolapset talvella ulkovaatteisiin ja kantanut heidät ulos, niin minun tyttärelläni ei ollut kenkiä lainkaan jalassa. Otin kengät ja sain ne tytön jalkaan paukkuvassa pakkasessa, enkä koskaan kertonut hoitajalle asiasta. Syksyllä sitten poikanikin pääsi saman naisen hoitoon.

Sodassa poikansa menettänyt vanhemmat selittävät, miten he yrittivät ja yrittävät nytkin tehdä pojalle parhaansa. Mitenkä mahtaisin itse toimia vastaavassa tilanteessa?

Mistähän etsisin katseltavaksi Andersson ensimmäisen, Erään rakkaustarinan vuodelta 1970.