Kaisa Rastimo: Säädyllinen murhenäytelmä (1998)

Olen usein huomannut, että elokuvan katsomisesta tulee ahdistavaa, kun siinä kuvatut moraaliset ristiriidat ja vääryydet koskettavat jotenkin omiakin elämänkokemuksia niin subjektina, välineenä kuin objektina. Niin kävi toisen pääsiäispäivän iltanakin, kun katsoin sinänsä tunnetun tarinan. Areenasta.

Toki en kuulu porvariston ylempään keskiluokkaan. Mutta. etenkin Arturin alistuminen parisuhdeasioissa äitinsä näkemyksiin vähintään hipaisee ja syrjähypyt parisuhteessa ovat tuttuja, toki puolin ja tosin. Onneksi seuraukset eivät ole olleet yhtä kohtalokkaita kuin noin 40 vuotta aikaisemmin vastaavasta tilanteestani muistan. Tiedä sitten mihin suuntaan yleiset moraalisuuntaukset ovat ajan saatossa muuttunee.

Kuvaus niin ihmisten lähikuvissa kuin "porvarillisessa" miljöössä on lumoavaa ja esimerkiksi päähenkilön, Kansallismuseon osastopäällikön, Tauno Saarisen ajatukset ja tunteet Ville Virtanen hoitaa uskottavasti äärimmäisyydestä toiseen. Siitä ehkä vahvimpana esimerkkinä, kun hän itse soittaa pianoa.

Helvi Hämäläisen kirjan ja elokuvan nimi kuvaa onnistuneesti mistä on kysymys. Kansalaisjärjestömatkalla Intiassa kuulimme asiantuntijaluentoja kastijärjestelmästä. Ajattelenkin että kastin ja säädyn välillä ei niin paljon ole eroa, ja että adjektiivit säädyllinen ja säädytön on johdettu alunperin  säätykäsitteestä kuten esim. aatelisto, papisto ja porvaristo. Oliko siis 18-vuotinen palvelustyttö elokuvassa vailla säätyä, säädytön ja käyttäytyi sukupuolimoraalin kannalta säädyttömästi, ei kuitenkaan yksin. Ja mikä teki murhenäytelmän säädylliseksi. Ehkäpä "porvariston hillitty charmin" säilyttäminen rouva Elisabeth Saarisen moraalisen urotyön myötä.