Bernardo Bertolucci: Suojaava taivas (1981)

Kolme amerikkalaista turistia - vai pitäisikö sittenkin sanoa matkailijaa - kun minun kielenkäytössäni turistilla on hieman negatiivinen klangi, vähän sama kun eestiläiset käyttävät suomailaisista turisteista sanaa poro. Sillä niin ilman valmismatkaa ja oppaita kolmikko ajautuu autiomaahan kohtalokkaine seurauksineen. Toisistaan vieraantunut taiteilijapari Kit ja Port saavat kolmanneksi pyöräksi Georgin, ja aluksi näyttääkin, että tulossa on puhdas triangelidraama.

Vähitellen elokuvan pääosaan nousee erämaa ja tuntematon uhka. Se paljastaa toisen maailmansodan jälkeisen länsimaisen ihmisen mielenmaiseman tyhjyyden ja avuttomuuden. Eivät edes Paul Bowlesin, jonka samanimiseen kirjaan elokuva rakentuu, kryptiset mietelauseet ravinolassa auta elämästään eksyneitä matkaajia. Tuntuu kuin elokuvassa moraalinen umpikuja ja intiimi aistikkuus kulkisivat rinnan tai pakottavat katsojan miettimään kirjan ja elokuvan pessimististä viestiä. Kit menettää miehensä niin erämaan armottomuudelle kuin mielien umpikujille. Hän lähtee karavaanin mukaan ja kohtaa itselleen lopulta ylivoimaisen vieraan kulttuurin.

Kymmenen vuotta nähtyäni ensimmäisen kerran elokuvan löysin elämänkumppanini, tyttäreni ja itseni Tansaniasta. Silloin - siis noin puoli vuosisataa elokuvan tapahtumien jälkeen - meistä yhtä kohdannut umpisuolivaiva hoitui suhteellisen sujuvasti. Tosin siihenkin tarvittiin paikallisen mustan miehen sitkeyttä ja suahilin kielen taitoa löytää Nordic clinic Dar Es Salaamissa ja sattumoisin suomalainen pilotti, joka vei meidät Kilimandjaron ohi Nairobiin.

Suojaako taivas elämästä eksyneitä?