Mike Nichols: Me sotasankarit (1970)

Kuinkahan monta kertaa elokuvassa kutsutaan jotakuta sotasankaria hulluksi riippumatta siitä, tuleeko hänestä tarinassa sankari, sankarivainaja vai saako hän jakaa asemansa perusteella absurdin tyhmiä käskyjään? Minusta koko elokuva on hullu lähinnä arveluttavassa mielessä. Vaikka se on varmaan tarkoitettu sodanvastaiseksi, niin sodan julmuuksia, turhia kuolemia, kaupankäyntiä urotöiden, hullun kirjoihin tai siviiliin pääsemisen ja sotasankaruuden saavuttamiseksi käydään tilanteesta toiseeen pomppivalla vauhdilla.

Uskottavuus kärsii ja elokuvan hirtehinen huumori alkaa väittää, että sota on humoristista ja miehistä hauskanpitoa, kun italialaiset naisetkin tarjoavat palveluitaan kaikille osapuolille. Päähenkilön muistikuvat ja takaumat kuolevaan toveriinsa pommikoneessa sentään palauttavat katsojan hetkeksi sodan todellisuuteen. Elämän viisauksista kertoo tosissaan kohtaus missä 107 vuoden ikäinen "opportunisti" puhuu 20 vuoden ikää lähestyvälle ja sotaan lähtevälle toteamalla suunnilleen " jos ehdit elää tuohon seuraavaan syntymäpäivääsi".

Väkisinkin mieleen palaa sodanvastaisten elokuvien minun klassikkoni Dalton Trumbon Sotilaspoika vuodelta 1971. Sen vakuuttavampaa valkokankaan todistetta sodan oikeudettomuudesta ja elämän ihmisarvoisuutta tuhoavista seurauksista ei tarvitse nähdä, jotta ymmärtää miten typerää on roomalaisen runoilija Horatiuksen (55 - 8 eaa) teksti

                            dulce et decorum est pro patria mori