Rakkaudesta elokuvaan

Luma   Pelotti ja piti kerätä henkistä ryhtiä alkaa katsomaan dokumenttia. Olen niin kaupunkilaiskakara kuin ikäiseni voi. Olen ostanut ikäni maitoa ja lihaa kaupasta, äitini jopa myi tuotantoeläinten lihaa Turun kauppahallissa ja isäni teki naudan paistista noin joka toinen sunnuntai. Mitään sellaista mitä maatilojen työntekijät puuhasivat nautojen kanssa en ollut koskaan todellisuudessa. Niinpä se, että katselin lähes puolitoista tuntia televisioruutua, missä lehmää tai nautaa näytettiin, niin läheltä kuin mahdollista oli akuksi rasittava, mutta kääntyi loppua kohden lämmöksi.. Yritin päätellä mitä milloinkin tapahtui. Ymmärsin, kun niille lävistettiin sotu vasempaan korvaan, jonkun rokotuksenkin Luma - elokuvan päähenkilö sai, sarvien alut todennäköisesti tuhottiin, ja jalkoihin pantiin välisin kaviot - ja sitten lypsykone käyntiin. Kuusi kertaa "tyttö" astutettiin ennen kuin sai hyödyttömänä kuulan kalloonsa. Elokuvan nautojen tunteet ja hyväilyt liikuttivat, yritin

Emilie, Nora ja Camille   Ohjaaja on elokuvan tehdessään 70 -vuotias ja kertoo eri-ikäisten opiskelijoitten ja ainakin minulle oudoissa elämäntilanteissa elävistä ihmisistä Pariisin pilvenpiirtäjälähiössä. En tiedä kuinka hyvin ohjaajaa saavuttaa päähenkilöiden nuoren hongkongilaisen Emilien, yliopistotyöntekijan Camillen, jo vanhemman Noran ja gamgirl Amber Sweetin elämäntilanteen ja kiihkeän rakkauden ja seksin kaipuun. Minulle, ohjaajaakin vanhemmalle mustavalkoinen elokuva, kaikista matkailumainoksista poikkeava Pariisin lähiö ja ehkä sinne sopivat parisuhdekuviot ovat väkisinkin vieraita mutta oppia ikä kaikki. Näyttelijät kuitenkin antautuvat ja paneutuvat osiinsa, ja uskottavuus kasvaa elokuvan edetessä. Ehkäpä merkitykselliset keskustelut ja välillä sähäkkä meno huumeet mukaan lukien ovat näiden työläisten ja opiskelijoiden pakollisia vastavoimia paikkaamaan särkyneitä toiveita tai ehkä näköalattomuutta. Väkisinkin tulee mieleen jokin epämääräinen tunne tai aavistus, että jo

Ammattisotilas kouluttaa teinejä   Vaikeasti ymmärrettävä ilman apuja. Kolumbiassa korkealla vuorella sissijärjestön teini-ikäinen ryhmä Monos eli Apinat leikkii sotaa kovin ottein. Toki parisuhteitakin on ja lehmäkin kuolee siinä sivussa ruoaksi. Kun tosipaikka tulee, paljastuu yhtä aikaa sodan raakuus ja mielettömyys kuin myös ihmisten kypsymättömyys. Niin mukana oleva Tohtori kuin Ruotsalainenkin (kutsumanimiä elokuvassa) muuttuvat pelastuakseen mahdollisesti nimiensä vihjeet moraalin kestävyydestä. Ohjaaja on maininnut elokuvan ihmisten kuvaavan Kolumiban lyhytikäisen taipaleen, missä inhimilliselle kasvulle ei ole tilaa. Ehkä voisi ajatella ihmiskunnan kokonaistilanteen sopivan samaan muottiin, kun mistään ei toistaiseksi löydy kuin ahneuteen ja väkivaltaan perustuvia ratkaisuja. Muistoihini tulee nuoruudestani pari, jolla ei ollut omia lapsia. He adoptoivat kaksi pientä tyttöä muistaakseni Bogotasta ja alku ainakin meni mukavasti. Nyt en tiedä tilannetta, toivon parasta.

Kaunis kiitos   Tämänkin elokuvan nimessä on juonikkuutta. Englannin straight on suomeksi suora, rehellinen, vilpitön. Ja sitähän tarina on. Toisaalta se kertoo todellisuuden henkilöstä Alvin Straightista (1920 - 1996). Taaskaan ei ole - ainakaan aluksi - helppo ymmärtää Iowaan ja Visconsiniin liittyvää lähes mystisen lämmintä ja kaunista tunnelmaa, varsinkin kun ohjaaja on otsikossa mainittu mm. Blue velvetin tekijä. Kun lukee elokuvan kotimaan ihmisten tunnelmia elokuvasta, hoksaa että siinä on jokin sellainen vanhanaikaisen kaihoisa ja sydämellinen puoli USA:sta ja sen ikäluokan miehistä, joilla on myös inhimillisen ikäviä muistoja Korean sodasta. Kauneimmassa kohtauksessa Alvin viettää nuotiolla iltaa nuoren naisen kanssa. Tämä ei ole saanut liftiä ja tulee Alvinin luo, kertoo olevansa raskaana, mitä poikaystävä ei tiedä, eivätkä hänen vanhempansa ikinä hyväksy. Alvin kertoo elämästä vertauskuvalla kepeistä, niitten katkaisemisesta ja nuoralla yhteen sitomisesta. Aamulla

Mona ( Sandrine Bonnaire)   Sanojen merkityksistä kiinnostunut kolmikko katseli yhdessä lauantai-iltana elokuvan. Sen alkuperäinen ranskankielinimi on Sans toit ni loi, joka voisi kääntyä vaikka muotoon Suojaton ja laiton. Englanniksi se vääntyy muotoon Vagabond, johon parhaiten osunee käännös Irtolainen. Mutta myös ranskan vagabond  tarkoittaa kulkuria tai irtolaista. Pääasia että on englantia, laajempi levikki ehkä kiikarissa. Ja sitten suomeksi Kuin taivaan lintu. Siihen käsitteeseen suomen kielessä liitetään usein vapaus, siis linnuille jotka suuren osan elämästään hakevat ravintoa itselleen ja pesueelleen. Elokuvan irtolaisen, kulkurin tai vaikkapa asunnottoman Monan vapaus taas on niin totaalista, että hän ajautuu yhteiskunnan ulkopuolelle ja jopa sitä vastaan. Hän varastaa, käyttää miesystävänsä huumeet, pummaa, ei tee mitään työtä eikä välitä kanssaihmisistään kuin pienen aikaa saadakseen ruokaa tai katon päänsä päälle. Elokuva alkaa siitä kun paikallinen maanviljelijä

  Nyt tuli omantunnon vaatimus: minun on pakko tietää jotain enemmän Israelista ja Palestiinasta kuin mitä ns. vapaa, länsimainen media meille kertoo. Jo ohjelman otsikko herätti minut - siis kysymys on Israelin valtiosta, siitä mitkä voimat siellä taistelevat keskenään. Israelissa on kaikkien aikojen oikeistolaisin hallitus ja sen pääministeri Netanjahu on korruptiosyytteittensä vankina yrittämässä kaataa oikeusvaltioperiaatetta nurin vaatimalla, että hallitus voi nimetä myös oikeuslaitoksen toimintaa, Kysymys ei ole myöskään vain Jerusalemin jakautumisesta ja palestiinalaista niinkään kuin Israelin omien kansalaisten jakautumisesta. Uskonnolliset ja nationalistiset (lue äärioikeistolaiset) voimat laajentavat rotuvihan voimalla mielivaltaisesti siirtokuntia ja ajavat palestiinalaisia maanpakoon oliivipuualueiltaan. Mutta Israelissa on myös oppositio, joka yrittää toteuttaa demokratiaan ja oikeusvaltioperiaatetta. Lähinnä siitä Israelin sisäisestä taistelusta tämä silmiä avaava dokum

  Katsoin viime viikolla saman ohjaajan Kotia päin - ja tykkäsin. Osin tietenkin kun se kulttuurinsa puolesta on tutumpi ja helpompi ymmärtää. Odotin siis ohjaajalta raikasta näkemystä CIA:n ja SVR:n (KGB) välisestä vakoiludraamasta. Olisi tietenkin pitänyt ennakoida, että vakoilu sinänsä missä ollaan välillä poroalueella, sitten New Yorkissa ja pääsääntoisesti Helsingissä vaikeuttaa pysymään kärryillä, kuka on kuka ja missä mennään. Pakollinen ampuminen ja aseina käytetyt seksivideot ovat toistuvia ja ällöttäviä. Taas kerran mielenkiintoisinta on Helsinki-kuvan maisemat. Niitä on muka tunnistaa ja arvuutella, missä tapahtuu - hotelli Kosmoksessa vai Venäjän lähetystössä - tai varastossa, mikä on kuulema halpa kuvausympäristö. Illalla tulee myöhemmin saman ohjaajan Tallinnan pimeys. Se sijoittuu ajallisesti Kotia päin ja Historia elokuvan väliin. Tuskin katson ainakaan tänään elokuvaa, mistä aikoinaan odotettiin kansainvälistä läpimurtoa.

Ingvar, Ada ja Maria (Noomi Rapace)   Ei ole helppo uskoa, että elokuvan pääosassa, Mariana, on sama nainen, joka esittää Miehet, jotka vihasivat naisia - sarjassa hakkeri Lisbet Salanderia. Minäkin uppouduin tämän islantilaisen tarinan voimaan niin, että vasta lopun roolijaossa muistin sen, vaikka olin lukenut sen etukäteen. Oman lapsensa menettänyt pariskunta hoitaa hiljaisina ja jotenkin surullisen oloisina lammastilaa. Yksi lammas synnyttää erityisen poikasen. Se saa Marian äidinvaiston heräämään, ja mies Ingvar ensin kummastelee tilannetta, kunnes hänkin rupeaa Adaa hoitamaan. Ada oli heidän kuolleen lapsensa nimi, Ingvarin vanhempi veli Petur tulee heille kylään, ei pysty lupauksestaan huolimatta olemaan puuttumatta parin luonnottomana pitämäänsä elämään. Petur yrittää ehkä saada Mariaa normaaliksi naiseksi houkuttelemalla tätä sänkyyn, mutta Maria tekee kaikkensa säilyttääkseen Adan - ja Ingvarinkin. Tapahtumat etenevät vähitellen kohti omistamisen halua, kansantaruja ja viit

Mika, äiti ja Kurkela   Tositapahtumiin väljästi pohjautuva elokuva on kuvattu Oulussa ja Helsingissä. Ellin baaria Oulussa pitävä Mikan äiti vihitään vankilassa taposta tuomitun Kurkelan kanssa. Lahjakas Mika kuitenkin lähtee Helsinkiin Polille opiskelemaan. Äiti ostaa hänelle asunnon ja hän tapaa Oulusta myös Helsinkiin muuttaneen tutun, Ullan, jonka kanssa syntyy suhde. Kotona Oulussa kuitenkin Kurkela kohtelee äiti Elliä väkivaltaisesti ja raakalaismaisesti. Mikan palatessa Ouluun hän joutuu sekaantumaan alamaailman kuvioihin pelastaakseen äitinsä ja heidän yhteisen kotinsa. Ohjaaja sai aiheensa iltapäivälehden otsikossa, joka viittasi järjestäytyneen rikollisuuden kostoon, elokuvassa Kurkelalle. Itse asiassa tarina kertoo enemmänkin traagisista ihmissuhteista, jotka olivat tuttuja ohjaajallekin. Inhottavissa rooleissa vanhat mestarit Risto Tuorila ja Mikko Nousiainen Helsingin Sanomien arvostettu kriitikko Helena Ylänen piti elokuvaa koko 1980-luvun parhaimmistoon kuuluvana