Rakkaudesta elokuvaan

Ivan 12 vuootta   Perustuu teokseen Ivanin lapsuus. Elokuva on subjektiivinen kuvaus, missä väistämätöntä sotaa tulkitaan12-vuotiaan Ivanin sisimmästä. Hän on menettänyt sodassa jo vanhempansa ja surun lisäksi oikeutettu tunne hänellä on tunne, vaikka vanhemmat sotilaat väittävät hänelle, ettei sota ole hänen ikäisten poikien asia. Subjektiivinen näkemys on vaikea ymmärtää maailmassa, missä "tieteellistä" objektiivisuutta pidetään lähes suurimpana totuutena,. Kannattaa palata omaankin lapsuuteen, mistä parhaiten muistaa kokemukset ja elämykset vahvoina subjektiivisesti.. Tarkoitan ehkä sitä, että se auttaa jaksamaan katsoa tätäkin ohjaajansa ensimmäistä elokuvaa. Ivan muistuttaa ehkä kunniatohtoriksi vihittävää Isak Borgia Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka - elokuvassa vuodelta 1957, ehkä saanut siitä vaikutteitakin. Aito venäläisenä se jää kuitenkin mystisemmäksi ja mustavalkoisena tai itse asiana harmaana vaikeaselkoisemmaksi kuin ruotsalainen suosikkini. Sodista s...

Yksi mies ja Carol   Roman Polanski (s.1933) on minun filmihulluuteni alkuajan ehdoton suosikki. Vaikkapa Chinatown, Rosemaryn painajainen, Vampyyrintappajat ja Pianisti - niin erilaisia kuin ovatkin - piirtyvät helposti mieleeni. Inhon olen nähnyt joskus 1960-luvun lopulla. Olen lukenut myös joitakin arvosteluja Inhosta, Niissä puhutaan perversiosta ja puhkeavasta skitsofreniasta päähenkilön, nuoren ja kauniin naisen, Carolin yksilöllisenä tarinana ilman yhtäkään elämänkokemusta niiden takana. Yksilöpsykologiaa puhtaimmillaan. Lienevät miesten kirjoittamia, kun eivät kerro mitään mahdollisista miesten osuudesta, joita elokuva on tulvillaan. Elokuvassa näytetään pariin kolmeenkin otteeseen kuvan Carolin lapsuuden perheestä. Sen voi tulkita vaikkapa pedofiliaksi . vai miksikö se toistetaan vahvasti ja pitkästi elokuvan lopussa. Ja kuinka monta miestä ovat kiinnostuneita hänestä kuka - mistäkin syystä - kiinnostus muuttuu jokaisella uteliaisuudeksi, olevinaan...

Isä ja tytär   Olen suurin piirtein samanikäinen kuin elokuvan "isäni" ja minulla on noin samanikäinen tytär kuin elokuvan Ines, joten vaikka urat ovat erilaisia niin kosketuspintaa riittää. Mutta toisaalta vaikeaa sanoiksi pukea. Elokuvassa kuitenkin kepposia harrastava isä matkustaa urakonsultti tyttärensä luo Bukarestiin neuvottelemaan ison firman ulkoistamisesta. Isä kepposteleekin itsensä Saksan suurlähettilääksi ja tyttärestä tulee hänen sihteerinsä. Isä suostuu uusien tuttavuuksiensa kaikkiin ehdotuksiin saadakseen olla tyttärensä seurassa, jallittaa tämän jopa laulamaan kyläpaikassa säestämällä itse pianolla. Ines joutuu aina vai kummallisempiin ja uraohjuksen kautta omituisempiin tilanteisiin. Tytär on suunnitellut järjestämään työkavereilleen myös keventävän cocktail-tilaisuuden työn vaativuuden keskellä, mutta siitä aikaisemmat isän kummalliset tempaukset saavat aikaan hermoromahduksen. Coctail-kutsuista tuleekin nakubileet, joissa Ines itse on pääosassa....

Satu ja Sebastian   Olen varmaan sellaista ikäluokkaa, josta vain ani harva, tai ei ehkä kukaan ole viettänyt elokuvan vauhdin mukaista ja viinan juomisen täyttämää viikonloppua. Huokaisin helpotuksesta kun monen, ehkä noin kymmenen nuoren sekava - en oppinut erottamaan heitä toisistaan - kuvakulmista, lähikuvista, huutamisesta täyttyvä pitkän pitkä vaihe päättyi. Ja alkoi seesteisempi vaihe, jonka samainen porukka rakensi ja tuki - kahden nuoren, Satun ja Sebastianin - kaksin kohtaamisen. Mutta tätä kaikkea en olisi hoksannut, ellen olisi lukenut sen sortin juonesta jostakin elokuva-arvostelusta. Se oli minun mielialalleni sopivampaa ja seesteisempää - ja jopa harmaan eri sävyjen sijasta värikkäämpää ja ehkä mielekkäämpää sisällöltään kuin alun sekamelska. Ja varastetun omena yhteinen rouskuttaminen toi mieleen jopa Eevan ja Aatamin syntiinlankeemuksen kielletyn hyvän ja pahan tahdon puun hedelmän syömisen. Elokuvan voi katsoa Areenasta.

Atte ja Virginie   Elokuvan päähenkilöiden, taidemaalari Albert Ed e lfe ltin ja hänen mallinsa Virginien kiihkeä rakkaussuhde 1880-luvun Pariisissa oli minulle aivan uusi tu ttavuus. Se perustuu Anna Kortelaisen tekstiin ja samaa aihetta käsittelee Eppu Nuotion ja entisen naapurini Pirkko Soinisen tiivistunnelmainen, toisaalta hauska kirja Nainen parvekkeella . Elokuvan pääteemana vaikuttaisivat olevan naisten heiveröiset oikeudet niin yhteiskunnassa kuin parisuhteessa miehen kanssa sekä aikansa Pariisissa että nykyajan Helsingissä. Ihmeelliseltä tai oudolta tuntuu, että kaikissa Pariisissa tapahtuvissakin otoksissa puhutaan vain suomea. Niin taidemaalari Edelfelt kuin kuin yliopistotutkija Lauran aviomies Ilkka (?) eivät ole kovinkaan kiinnostuneita naistensa urasta, toki naiminen maistuu, ja Ilkka yrittää saada vaimoaan jäämään kotiin ja äidiksi. No Ilkka repii Lauralle tulevat kirjeet, jotka auttaisivat tätä tutkijan työssä, ja lopulta jättää itsenäistyvän naisen. Virgini...

Johnny ja Nelly Phoenix on kaupunki ainakin Arizonassa ja elokuvassa toisen maailmansodan aikainen cabareyökerho Saksan jossakin kaupungissa, missä länsiliittoutuma valvoo ja pitää valtaa. Sinne saapuu pahasti kasvoiltaan haavoittunut Nelly natsien vallan jäljiltä. Häntä auttaa juutalainen Lene, joka tuntee natsien juutalaisiin kohdistuneet julmuudet keskitysleireillä. Nelly etsii miestään, pianistia Johnnya, joka on ollut pidätettynä, mutta päässyt vapaaksi ottamalla avioeron Nellystä, kuten myöhemmin itsemurhan tehneen Lenen löytämistä papereista selviää. Nelly - kasvot leikattuina - löytää Johnnyn, mutta Johnny ei tunnista tätä ex-vaimokseen. . Hän haluaa opettaa ja muuttaa naista entisen vaimon kaltaiseksi, jotta pääsisi tämän suureen perintöön kiinni. Alkaa Nellyn ja Johnnyn läpitunkematon peli. Siinä ei osaa sanoa mikä on petosta ja mikä itsepetosta. Nelly tietää suhteen historian ja Johnny ehkä ei, vaan haluaa uskoa että oikea Nelly on kuollut haavoihinsa, hän haluaa saada...

  Käsittääkseni stalker voi tässä tilanteessa kääntyä vaikka kielletylle vyöhykkeelle tunkeutujaksi. Tuntemattoman luonnontapahtuman seurauksena pikkukaupungin lähelle on jäänyt suljettu ja tiukasti vartioitu alue. Sinne entinen vanki, perheen isä ja työtön alkoholisti vie tällä kertaa Professorin ja Kirjailijan. Voi toki olla, että elokuvaharrastajalla on pakkomielle katsoa ylistetty kaksi ja puolituntia kestävä elokuva samoin kuin kirjoja rakastavan lukea Volter Kilven yli 800 sivuisen Alastalon salissa. Mutta täytyy myös myöntää, että lähes mahdotonta on ymmärtää saatikka pukea sanoiksi kaikkea mitä tunteita tai muistoja kolme 50-60 -vuotiaat miehet loputtomalta tuntuva etsiminen käsittämättömässä ympäristössä tuo mieleen. Ehkä ainakin joitakin uniani, joissa ajaudun tilanteisiin, mitkä vihjaavat tilanteiin, joissa tosielämässä olisin voinut valita toisin Kaiken kaikkiaan katson voittaneeni itseni, kun sitkeästi ja koko ajan valppaana katsoin kolmea miestä ja heidän peru...

  Ystäväni Tuijan ehdottama elokuva. Ehkä hän on  sen verran minua nuorempi että ei minua niin paljon naurata kuin häntä. Tosin itse ole opettanut jotenkin saman tapaisen "henkisen kasvun" kurssilla, mutta ei Turun saaristossa vaan enimmäkseen luokassa, hiukan illanvietossa, saunassakin , vaan ei muistaakseni yhteissellaisessa. Mutta samoja teemoja - uskonto, ekologia, maailman parantaminen,itsensä löytäminen, eroon menneestä, ikääntymisen myöntäminen ja ties mitä. Hyviä, osuvia kohtauksia ja vuorosanoja. Vanhempien naistenkin keskinäistä lämpöä, viisautta myötätuntoa ja viisautta. Kaupallisen ja vääristetyn mainonnan avulla kerätty, keskenään tuntumaton porukka, joka niljakkaan vetäjän poistumisen jälkeen löytää omin avuin hyväksymään seksiä ja samppanjaakin. Katsoin elokuvan Via Playsta

  Hauska ja yllättäväkin lyhytelokuvan niin maahanmuuttaja ja suomalaisen kohtaamisesta, tavoista ja kulttuureista ja vieläpä elokuvan tekemisestä , kun siinäkin käsikirjoitus ja tapahtumat kuvauksissa menevät solmuun. Tosi ymmärtävä ja virkistävä näkökulma, kun eri kulttuurin ihmisen tavat yrittää miellyttää vastakkain toista sukupuolta ja ruokatottumuksia edustavaa ihmistä. Viimeinen repliikki jatkaa yllätyksiä. 12 minuuttia kestävän elokuvan voi katsoa Yle Areenassa

  Muistutan aluksi, että 1942 syntyneenä kuulun ns. tango- eli joko tai sukupolven. Olet joko oikeassa tai väärässä, hyvä tai paha. Et voi olla molempia- ainakaan yhtä aikaa. Samaa voidaatietenkin ajatella kiristinuskosta ja sen ohessa joulusta, jolloin lasten pitää olla kilttejä, jos haluavat saada pukilta lahjoja. Sama koskee elokuvan teemaa - evakon ja pienviljelijäpienviljelijän oikeustajun ja taloudellisen hyödyn ja itsekkyyden välillä. Elokuva on kuin karjalaisevakon joutsenlaulu yhä rankemman kvartaalitalouden vauhdissa. En yhtään ihmettele, että siitä on tullut yksi television jouluelokuvien perussymboliksi. Jos tai kun joulun sanoma ymmärretään jotenkin näin, niin elokuva on kauneudessaan ja traagisuudessaan täysosuma. Samaa voidaan sanoa jo Käpy selän alla -filmistä tuttu Pekka Autiovuoren roolista karjalaissiirtolaisena ja Koskelan Akselina tutusta Aarno Sulkasesta hänen ystävänään ja toisena kuusivarkaana. Tai sitten tämä kaikki on pelkkää vanhan miehen...

  Islantilaisen ohjaajan ensimmäinen pitkä elokuva, Toki ympäristö on kaikkea muuta kuin saarivaltiosta on totuttu näkemään. Kaikki tapahtuu yhden talon sisällä, ja otsikko tarkoittaa sen kellarissa sijaitsevaa uima-allasta. Siellä tapahtuu kaikki mystinen paha ja kauhu, joka talon ja perheen historian painonlastina tarina etenee. Osin kyllä lopun ratkaisu ja ainakin minulle myös mystiseksi, mutta kokonaisuus pitää otteensa. Suvun kolme sukupolvea kohtaavat ristiriitoineen ja kumppaneineen ja vuoteessa makaavan sairaan aikuisen miehen kohtalo, onko hän sairas vai myrkytetty ja taloon saapuvan nuorimman polven Liljan ja tämän samannimisen vanhemman sukulaisen aikaisempi kohtalo vahvistavat suljetun tilan painostavaa tunnelmaa kuin aikoinaan Kierreportaissa. Hiukan jää sellainen olo, että tarinasta saisi enemmän irti. Keskimmäisen sukupolven alkoholia nappailevan naisen vahvat syytökset eivät saa voimaa taakseen, eikä häntä itseään tositilanteessa toimimaan. Katsoin eloku...

  Fassbinderin ensimmäinen pitkä ja englanninkielinen elokuva kuvastaa nuoren ohjaajan mieltymystä elämässään hukassa oleviin ihmisiin, jotka eivät ole löytäneet mielekästä tapaa tulla toimeen kuitten kanssa - kolme ihmistä jotka eivät osaa kommunikoida edes keskenään selvitäkseen perinteisinä gangstereina. Arvostelijat kuvaavat sitä komediana. Itse pidän myös moisia arvostelijoita jotenkin hiukan vinosti, kun komediassa sama mies ilmeettömästi ampuu kuoliaaksi viisi jossakin mielessä syytöntä ja sivullista tullakseen sitten itse ammutuksi. Mutta en olekaan kriitikko, vaan kerron tarina herättämistä tunteista, muistoista ja ajatuksista. Onneksi Faasbinderistä kehittyi myöhemmin alansa mestari. Katselin elokuvan cineastista

  Käsite tulee kreikan sanoista uudelleen ja raaputtaa. Eli vanhoja tekstejä kirjoitettiin uudelleen vanhan päälle Tässä elokuvassa sillä tarkoitetaan, että sopivaksi katsottaville vanhuksille annetaan mahdollisuus nuortua ja elää elämänsä uudelleen. Tarinan molemmat vanhukset ovat molemmat - Telle ja Juhani - syntyneet vuonna 1939. He asuvat jossakin sairaalan tai tutkimuslaitoksen huoneistossa yhdessä ja ovat yli 80 -vuotiaita, kun nuoreneminen vähitellen alkaa: Sitten siirrytään Juri Gagarinin elävöittämään aikaan vuoteen vuoteen 1969. Silloinkin he asuvat aluksi vielä yhdessä, mutta sitten erilaisista taustoista tulevina päätyvät vähitellen eri ratkaisuihin. Telle (loistava Krista Kosonen , jonka olen nähnyt Anna Kareninana ensi kerran elävänä ja hurjana Turun kaupunginteatterissa) haluaa jatkaa nuorenemista, mutta Juhani lopettaa hoidon. Pitkäaikainen nuorentumisystävyys on kasvattanut heitä vastuullisuuteen ainakin toistaan. Telle ehdottaa että Juhani adoptoisi hän...

  Ärsyttävällä tavalla mielenkiintoinen ohjaajan itsestään ja aikaisemmasta elokuvastaan ja sen seksikohtauksesta tekemä itseriittoinen elokuva. Onneksi kesti vain 91 minuuttia kaikenmoisine tekotaiteellisine omituisuuksineen. Ohjaaja on itse sanonut, että elokuva on ironinen. Se ehkä osin pelastaa ohjaajan alteregon mielivaltaisen oikuttelun näyttelijöitten, avustajien ja teknisen väen kanssa. Ainakin minua suututti tuollainen ohjaajan diktatuuri.No tässä vastustajana oli miespääosan itseään täynnä oleva komeahko nuori mies, ja hänelle seksikohtausta varten kiinnitetty stondaava penis. Elokuvassa ohjaajana esiintyvän keskustelut ovat ristiriitaisuudessaan ja samassa lauseessa itsensä kumoavuudessa huonoksi väännettyä ranskalaista älykästä keskustelua. mitä ei ironiakaan pelasta mauttomuudeltaan. Elokuva on katsottavissa Cineastissa

  Antti J. Jokinen: Kätilö (2O15) ***½ Nimiosan esittää Kri s ta Kosonen , ohjaajan puoliso ja heidän lastensa äiti, jota elokuvassa on nimeltään Helena, punaäpäräksi mainittu. Hänen "velipuolenaan" viinatrokari Jounina esiintyy uskomattoman upeasti maskeerattu Pirkka Pekka Peteli u s . Helena rakastuu ehdottamalla rohkeudella ja antaumuksella Lauri Tilkasen esittämään saksalais-suomalaiseen Johannekseen keskellä julmaa sotaa ja vanhat sotamuistot henkisenä painolastinaan. Navetta- nimisessä yksikössä tehdään arveluttavia, lääketieteellisiä ihmiskokeita, ja yksikköä johtaa murtaen suomea puhuva Herman Gödel, jota esittää uskomattoman inhottavasti Tommi Korpela . Elokuva perustuu Katja Ketun palkittuun samannimiseen romaaniin. Kovasti tykkäsin elokuvan ihmissuhteitten kuvausta, mutta "sota-allergikkona" mietin eikö näin vahvoja, ehdottomia, hurjia, julmia ja arveluttaviakin tunteita ja tekoja esiinny ilman raakoja pommituslentoja ja joukkohautoja. Yllä mainitu...

Mariia ja Mimi   Kun en ole lukenut palkittua kirjaa, mihin elokuvan tarina perustuu, mietin kovasti, mikä on avainlause tms. Merkitsevätkö nuo kolme samaa sanaa vaikkapa huolenpidon tarpeesta elämänhalun säilyttämiseksi? Elokuvan varsinainen tapahtuma-aika on vuosi 1986. Silloin perjantaina 28.2. Olof Palme murhattiin Sveavägenin ja Tunnelgatanin risteyksessä Tukholmassa. Huhtikuun 26.2. päivänä, kahden kuukauden kautta edellisestä tapahtui Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus (Pohjois)-Ukrainassa, silloisessa Neuvostoliiton kansantasavallassa. Se on silloin 14-vuotiaitten Mariian ja Mimin ajankohtainen elämänvaihe, mihin Mariia sitten 20 vuotta myöhemmin palaa muistelemaan syyllisyyttään Mimin ratkaisusta. Se on ehkä elokuvan tiukinta kamaa Itse olin vuonna 1986 keväällä 43 ja lapseni yhdeksän ja viiden vuoden ikäisiä, joten vaikea samaistua tyttöjen kokemusmaailmaan toistuviin Tsernobyl -viittauksiin . No Mariia ja Mimi - eri yhteiskuntaluokan jälkeäiset iste ovat luontevi...

Elokuva ravistelee perinteistä parisuhdetta   Perustuslain jälkeen pidän Suomen tärkeimpänä lakina Yhdenvertaisuuslakia, Ja mikä sen hienompaa, että elokuvan päätähteä Juulia ( Alma Pöysti ) esittää elokuvassa Yhdenvertaisuuspuolueen kansanedustajaa ja tulevaa puheenjohtajaa ja häntä alkuasetelmana pettävää miestä, kirkkoherra Matiasta ( Eero Milonoff ) nuoremman naisen, yksinhuoltaja Ennin ( Oona Airola ). Ja mikä loistava on Juulian ratkaisu tilanteen ja samalla koko elokuvan rakenteeksi. "Me avaamme avioliittomme", ehdottaa hän kun Ennikin on kutsuttu mukaan ratkomaan Juuia ensin syvästi loukanneen uskottomuutta. Häm kutsuu sitä polyamoriaksi, mistä allekirjoittaneellakin on haparoivia, vaatimattomia kokemuksia. Juulia kuvaa, että avoimuus tarkoittaa, että osapuolet tietävät missä mennään. Hän antaa anteeksi Matiakselle ja Ennille. Samalla se kuin sattumalta antaa hänellekin mahdollisuuden tutustua ja rakastua nuoreen Miskaan ( Pietu Wikström ) Suomen kristillise...

   Missähän olin ja mitä puuhasin vuonna 1984, kun tuo elokuvan taustapäähenkilö Ohjus putosi Inarinjärveen: noin puolet nykyiästä, elin lasteni ja heidän äitinsä kanssa Hyvinkään Paavolassa ja opetin luottamusmiehiä Kilvan opistolla pitämään puoliaan yhdessä työntekijöiden kanssa. Ehkä juuri tuona vuonna ainakin osan em. ihmisten kanssa osallistuimme rauhan marssiin Uudenmaankadulla ja lauloimme "yksi pieni elefantti marssi näin". Muistelen myös elokuva, missä Ohjuksen Niina esittää oikean elämän lastentarhanopettaja Raijaa, tulevan kihlattunsa, oikean elämän nyrkkeilijän Ollin, molemmat Kokkolasta, elokuvassa Hymyilevä mies. Ja Raija opettaa Ollia toteuttamaan enemmän omia kuin valmentajaansa oikean elämän Eliaksen unelmia. Siitä asti olen kunnioittanut Oona Airolaa, ja hänet näin elävänä viime keväällä Turun konserttisalissa laulavan Chydenius -konsertissa. Mutta ei hän ollut minua huomaavinaankaan, vaikka nousi jopa seisomaan ja taputtamaan konsertin päättyessä. ...

  Tähdet tulevat ohjaajalle ja Hanna Schygullalle, hänen "lempinäyttelijälleen. Ohjaajaan ihastuin television ääressä koripalloharjoitusten jälkeen Hyvinkäällä televisiosarjasta Berlin Alexaderplatz ja Hanna Shygullaan lopullisesti juuri Maria Braunina - kauniina, arvoituksellisena, viisaana ja rohkeana oman tiensä kulkijana. Nyt katsoin elokuvan uudestaan, ja opin ymmärtämään jotain maailman politiikan suurten tapahtumien yhteydestä yhteyksistä elokuvan teemaan : Hitlerin Saksasta, toisesta maailmansodasta ja "talousihmeestä". Elokuvan aihe tai idea on Fassbinderin ja sen toteutus:: jonkin verran hänen esimerkkinään pitävää Douglas Sirkiä, hänkin alun perin saksalainen ja Fassbinderin omalle uskollisuudelle saksalaisiin aiheisiin. Elokuva lopun räjähdysherkkyyden aavisti ja näki pitkin matkaa joitakin yksittäisiä välähdyksiä. En osaa yksityiskohtaisemmin perustella saatikka arvostella. Katsoin elokuvan cineastista

  Tosi hätkähdyttävä valokuvan, elävän kuvan, liikkuvan kuvan ja digikuvauksen "kehityksestä" - mahdollisuuksista ja uhista - kuten kaikista tekniikan kehityksestä. Se kertoo erityisen kohteen eli katsojan - minun ja kenet muutkin - näkökulman puutteesta kuvien manipulaation mahdollisuuksiin johtaa useimmiten taloudellisten, kaupallisten ja myös poliittisten vaikukuttamisten mahdollisuuksien voimaan. Sattumoisin oli aamupäivällä kommentoinut kokoomuslaisen kansanedustajan ja sotatieteilijän mielipidekirjoitusta Turun Sanomissa mahdollisuudella kirjoittaa samasta teemasta eri näkökulmasta, esim. humanistin näkökulmasta. Se mielestäni osuu edes jotenkin tämän dokumentin sanomaan. Paljon jäi näkökulmani puutteesta dokumentista ymmärtämättä,.Siihen toivon apua muilta dokumentin katsonneilta, sen verran haastava tuo Yle Areenasta vielä muutama päivä katsottavissa oleva kertomus näkyy. Kiitos dokumentista vihjanneelle

  Ei uskoisi saman miehen ohjaamaksi kuin "Mies joka ei halunnut nähdä Titanicia"- En ole minä sitäkään nähnyt, ja ellei elokuva- ja muu ystäväni, nainen, olisi suositellut sahdin hurmaa, en tätäkään Ohjaaja olisi ensin halunnut sahtiorjiksi miehet, kuten yleensä viinan kanssa riehuvat yleensä ovat ja ehkä tappavatkin jonkun, vaikkapa mustasukkaisuudessaan vaimonsa. Mutta hän on sitten löytänyt kaksi jostakin kummallisesta syystä sopivaa naista Elina Knihtilän ja Pirjo Lonkan . Mutta onhan sukupuolten välisen tasa-arvon nimissä tehty muutakin arveluttavaa kuin viinan litkiminen ja varastaminen yhtä vahingollisesti kuin tässä löperössä tarinassa. Naiset voivat osallistua ampumaan ja sotimaan armeijassa, he voivat papin kaavussa levittää yhtä sujuvasti taikauskoa ja läpiä päähänsä kuin kirkkoherrat, he voivat kerätä rankinpisteitä kone- ja isku-urheilussa ja heitä näkee yhä enemmän myös rikos- ja väkivaltatilastoissa. Raastavaa ja mieleni pahoittavaa oli hyvää p...

  Helsingin kaupungissa ovat sijainneet elämäni pitkäaikaisimmat työnantajat - Helsingin kaupunki ja SAK, Mutta ehkä onneksi ei sentään kaksi varsinaista työpaikkaa, Lemmilän vastaanottokoti kaisloittuneen Ridasjärven rannalla Hyvinkäällä ja Kiljavan ammattiyhdistysopisto Nurmijärvellä lähdepohjaisen ja puhdasvetisen Sääksjärven rannalla. Kumpikin noin tunnin automatkan päässä Helsingistä. Pääosan dokumentista tarjosivat kuitenkin Helsingin Pasila, Fredriksberg ja Merihaka, missä lähellä SAK:n päämajaa monet keskusjärjestön ammattiliitot pitivät toimistojaan. Ainakin entinen Puu-Pasila olisi ennen "rumimman kaupunginosan" mainetta voinut yhtä hyvin kehittyä Käpylän vertaiseksi kaunottareksi. Vaan siitä tulikin tekniikan onnela. Se kuten sitten Merihakakin toteutettiin jakaen liikenteen kaksikerroksiseksi.- autoliikenne maan alle ja ihmiset maanpäälle . Koneromantiikkaa robottivisioineen ja liikenne- ja jalkakulkukieltomerkkeineen jakaa niin asukkaitten kuin ulkopuo...

  Nimestään huolimatta ohjaaja on nainen. Hän kaivelee rapistuvan hyvinvointivaltion murusia kuin Lukas Moodysson elokuvissa Fucking Åmål ja Lilja 4-ever , ehkä kuitenkin pehmeämmin ja usein hilpeämmin. Alkukielellä elokuvan nimi on Paradiset brinner Kolme sisarusta Laura 18, Mira 12 ja Steffi 7 vuotta asuvat keskenään, vanhemmista ei paljon tietoa ja sossu uhkaa tulla käymään. Elokuva pursuaa kohtauksia, joissa tytöt elävät ikäänsä sopimattomalla tavalla - tupakkaa, alkoholia, aikuisten kapakassa viihtymistä, valvomista, huumeita. Laura yrittää pitää tolkullista huolta pienemmistä, mutta etsii seuraa aikuisesta parisuhteessa elävästä, mutta eksyksissä harhailevasta Hannasta. Välillä ihmetellään, alkaako Miralla jo kuukautiset, ja mistä saisi sopivankokoisia siteitä, Steffi yrittää elää reilusti vanhempien siskojensa mallin mukaan. Montaakaan vastuuntuntoista jos yhtään vastuuntuntoista aikuista ei elokuva tarjoa ja eriarvoisuus asunnoissa ja uimapaikoissa hyppii silmi...

  Ruudun urheiluohjelmien katsojana tartuin dsteen katsomssn tätäkin pelleiyä. Pohdin kunnioittaminiäni Kati Outisen, Tuija Ernamon ja Vesa Vierikon tehtäviä elokuvassa, ja ennen kaikkea näyttelijöitten työoloja ja mahdollisuuksia saada kunnontöitä. Tämä monet rimat alittava juttu, missä Tampere, upea kaupunki Pispaloineen pääosissa. Onneksi jaksoin seurata, kun Tuija Ernamo ja Kati Outinen selvisivät osistaan kunnialla taidoillaan