Rakkaudesta elokuvaan

 Klaus Härö on tietääkseni uskonnollinen ihminen.Ehkä illan elokuvakin Postia pappi Jaakobille kertoo - siitä samoin kuin Elämää kuoleman jälkeen. Samalla hän kertoo sellaisesta moraalista, minkä minäkin - ateisti - hyväksyn. Ihmisten ei tarvitse odottaa kuoleman jälkeista elämää saadakseen palkinnon hyvista sanoista ja teoista. Ihmiset voivat auttaa toisiaan tässä ja nyt, opetella ymmärtämään toisin sjattelevia tsi uskovia ja antamalla tai pyytämällä anteeksi. Jotakin tällaista Klaus Härö mielestäni kertoo. Minulla on kristitty ystävä. Aluksi hän ajatteli, että minä en ehkä pysty oikein mihinkään hyvään. Minä taas ajattelin, ettei hyväntekemiseen mitään uskontoa tarvita. Nyt ajattelen että, joku voi elämänkokemuksensa takia tarvita tuekseen juuri uskontoa, minä puolestani uskoa ihmisten väliseen yhteistyöhön, haluun auttas ja uskallukseen pyytää apua.

  Häkellyttäviä ja häkellyttävän paljon henkilökohtaisia muistoja putkahtaa pintaan tanskalaista "in vino veritas" -elokuvaa - niin mukavia kuin sanokaamme epämukaviakin. Sen verran tuttu on tuo kuningas alkoholi -aine minullekin. Ensin Tanskaan missä olen osallistunut kahteen pienimuotoiseen seminaariin. Kun seminaari alkoi ja vastaavasti joka aamuna, edessämme odotti olutkori. Suomalaisten joukossa oli yksi absolutisti, jolle taidettiin tuoda kivennäisvettä. Tulkkina toimi 52 -vuotias Matti, joka oli muuttanut 26 -vuotiaana Itämeren poikki Tanskaan. Hän esitteli meille Roskildea, pysäytti autonsa aina välillä sopivan ravitsemusliikkeen kohdalla ja tarjosi meille gammel danskit - ja kivennäisveden. Itsekin taisi nauttia pari snapsia kierroksen aikana. Me suomalaisetkin ymmärsimme olla moralisoimatta Tanskanmaan tapoja. Työssäni aikuiskouluttajana opeteltiin työnantajan ja työntekijöiden välisiä neuvottelutaitoja. Usein aiheena oli työntekijän alkoholinkäyttö työaikana. Ne

  En muista, minkä ikäisenä olen elokuvan nähnyt ensimmäisen kerran, ehkä alaikäisenä. Vahvasti sen tunnelma on jäänyt muistikuviin aikana, jolloin puhuttiin kristillisen avioliiton uskollisuuslupauksesta, aviokrikoksesta ja luokkaeroista ja ties mistä yhteiskuntamoraalin rakennus- tai tuhoamisväineistä. Varmaan ikäiseni, kenties murrosiän lopun kiltti koulainen ja mammanpoika sai elokuvasta kelpo osuman ajatteluunsa (sukupuoli)moraalista. Kuvaksi olen valinnut elokuvan jännitteistä ja tunnelmasta paljon puhuvan tilanteen. Ehdottoman suomalaisen suosikkinäyttelijäni Toivo Mäkelän ilme ei ole tällä kertaa viinanhuuruinen juonittelijai, vaan asemansa kolmiodraamassa epäilevä . Jotain vastaavaa voi aavistaa Gunvor Sandqvistin ja Matti Oravistonkin olemuksessa. Elokuva ounasteleee myös irtiottoa tyypillisistä kotimaisista mustavalkoisista moraaliteeteistä. Nyt, kun olen katsonut sen myöhemmällä iällä, pidän elokuvan pääroolien tekoja psykososialisesti uskottavina - ja kohtalokkaina. Jop

  Jos monestakin syystä pidin Ruutsalon vuotta aikaisemmasta eli Hetkiä yössä -elokuvasta niin Tuulinen päivä tuotti pettymyksen Nuori Kirsi rakastuu ehkä kotisaarellaan otsikon kuvaamana päivänä mieheen, joka lähtee kaupunkiin, siellä on lupaus. Kirsi lähtee etsimään miestä Helsingist, kohtaa sattumoisin itseään vanhempia miehiä, ja käydään läpi pettymyksiä ja toiveita jotenkin väkisin tehdyllä tavalla. Elokuvan takaumat eivät oikein avaa taustaa sen nykytapahtumille - tai minlle. Toivon että jollekulle toiselle aukeaa, sillä itse olin tilanteessa, missä en oikein pystynyt täysillä keskittymään. Ehkäpä katson vielä Ruutsalolta elokuvan Laituri, jossa on kuulemma enemmän selkeää juonta tai draamaa Kirsi (Raili Metsä) Helsingissä 

  Haastoin itseni katsomaan elokuvan, joka kokeellisuudessaan ja epädraamallisuudessaan vierastutti. Onneksi katsoin. Toki alun pimeys ja ulkokuvien - ehkä tarkoituksellinen - epätarkkuus tuntuivat hankalalta. Pian kuitenkin hahmot alkoivat kiinnostaa, samoin tutut paikat ja muistikuvat siitä, että olivatko näyteikkunat, autot ja vaatteet silloin kun kirjoitin ylioppilaaksi sellaisia. Vuorosanatkin olivat usein yhtä lyhyitä ja toteavia kuin Kaurismäellä, toki harrastelijanäyttelijöiden suussa joskus teennäisiä. Roolijaon katunainen pesee Kristus-vartijan jalat. Tämä puolestaan auttaa poikalapsen synnyttämisessä kunnes tulee itse kaltoin kohdelluksi. Pikkupojat alkavat epäillä j(J)umalan olemassaoloa ja lehdenjakaja nainen jatkaa sitkeästi kierrostaan. Nuoret rakastavaiset jatkavat kävelyään ja hellää koskettelua. Uskomattoman suloinen ja lämminkatseinen nainen (Irja Myllylä) toivoo ja pelkää, sama koskee muitakin henkilöitä. Mustavalkoinen elokuva osui muistoihin ja sielunmaisemani

  Toisessa maailmansodassa hävittäjalentäjänä, Ruotsissa mainostoimiston graafikkona, ekspressionistisena taidemaalarina ja sitten elokuvaohjaana - siinä harvinaisen poikkeuksellisen suomalaisen ohjaajan lyhyt elämäkerta. Pitkät elokuvat Hetkiä yössä ja Tuulinen päivä ovat symbolisia, perinteistä draamaa karttavia ja varsinkin Hetkiä yössä yöllistä Helsinkiä pokikkeuksellisen hienosti kuvaava. Viheltäjät on outo, Pariisissa kuvattu tarina nuorista näyttelijöistaä ja Suomessa kuvattu Laituri tragikoominen tarina kirjailijasta. Kaikki mainitut ovat valmistuneet neljän vuoden sisällä 1961 -65. Elokuvan ystävän on mukava katsella ja tutustua kotimaisen elokuvan omaperäisen, kokeilevan elokuvantekijän tuotantoon.

  Häkellyttävä , vaikuttava ja kauni s tarina, fiktio , jonka taustalla tositapahtumat. Ensin rakennetaan Juri Gagarin in kunniaksi l ä hiö, jonka tarkoitus on toteuttaa yhteiöllisyytt ä. Sinne asutetaan erityisesti maahanmuutta jia , vähävarais ia ja vähemmistö jä vuonna 1963 . Se k u itenkin ra ppeu tuu vähitellen ja puretaan vuonna 2019. Elokuva kuitenkin toteutetaan juuri enne n tuon valtavan kerrostalon purkamista. Ja onneksi se tote u taan yksilötarinoitten, fikti on j a maagisen realismin kautta. Äiti ns ä hylkäämää I o uri, mustaihoinen nuorukainen ei halua luopua Gagarinesta ja haaveestaan yhdistää elämä Gagariness a ja unelma painottomuudesta avaruusaluksessa. T i es mitä uskomattomia taitoja hallitseva I o uri ei kuitenkaan osaa näyttää tunteitaan, mutta onneksi hän saa avukseen, ystä vä kseen - ja ehkä rakkakseenkin - Dianan. Tämä opettaa hänelle ensimmäiseksi sormien tuntoaistilla morsettamisen taidon. Diana on asunut samassa talossa, hän on romani, jonk

  Kun menimme naimisiin 1973 lasteni äidin kanssa, olin ehkä jo SDP:n jäsen, mitä en toki nykyään ole. Saimme takuuvarmasti itseäni oikeistolaisemmilta ystäviltäni häälahjaksi Kristiina Halkolan albumin Täytyy uskaltaa. Itse pidin erityisesti lauluista Ei puolikasta ja Jos rakastat. Ne ovat tietenkin Kaj Chydeniuksen säveltämiä. Tunsin niihin aikoihin monia tovereita vasemmalta - niin enemmistö- kuin vähemmistökommunisteja, enkä oikein halunnut heitä erotellakaan. Minä varmaan haaveilin yhdestä, yhtenäisestä työväenpuolueesta luettuani Pentti Holapan romaanin Pitkän tien kulkijat, joka ilmestyi samana vuonna, 1976, kuin ensimmäinen lapsemme syntyi. Ehkä tapahtumat opettivat minulle ensi askeleet myös ulos besser wisserin roolista, mistä toki vieläkin joskus saan kiinni itseni. Hyvinkään ystävyyskaupungissa Kostromassa nautimme ajoin vodkalla höystetystä vieraanvaraisuudesta, mutta keskenämme emme suomalaisryhmänä saaneet ihmisten arkitodellisuuteen tutustua. Sekin muisto, joka ei un

  Jälleen kerran edes jonkin sortin historian kertaus tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet, kun aloitin ensimmäisen luokan ns. oppikoulussa. Isäni oli viettänyt lähes viisi vuotta rintamalla. Ei hänestä itänaapurin ystävää saanut, vaikka lapsuuteni asuinympäristössä ja isäni työpaikoilla heitä olikin jonkin verran. Toisaalta ei isäni koskaan puhut sotakokemuksistaan. Olen ymmärtänyt, että hänen ideologiansa oli säilyä elävänä. Eli ei minusta mitään "ryssävihaajaakaan" kasvatettu. Sosialidemokraatteja vanhempani äänestivät koko ikänsä - kouluja käymättömiä palkkatyöläisiä kun olivat. Ehkä tässä hiukan taustaa tulkinnalleni. Elokuvassa kuitenkin pääjehun lisäksi toikkaroivat tutut nimet ja Stalinin asemaa hamuavat Nikita Hru ś t ś ov, Vjatšeslav Molotov, Georgi Malenkov, Lavrenti Berija sekä armeijan päällikkö Georgi Ź ukov. Tapahtumat ovat aikaa hirvittäviä ja uskomattomia, toki naurettavuudessaan pakollisen lyhentämisen takia yliammuttuja. Kummallisin tahaton assosiaati

 Olen nähnyt kaikki muut elokuvat paitsi Vaaleanpunaisen pantteri -sarjan.On hauska yrittää keksiä erityyppisiä vihjeitä elokuvan muistamiseksi ja tunnistamiseksi. Usein käy niin, että näin kysymykset tulevat turhan vaikeiksi. Toisaalta liian helpot ne vasta turhauttavia ovat. Toki jos ei ole nähnyt ko. elokuvaa, on vaikea muistaa ja tietää Värielokuvat Nyt etsitään elokuvia, joiden nimessä on jokin väri. Sama väri voi olla useammankin elokuvassa nimessä. Lisäksi peräänkuulutetaan jotakin elokuvan taustaan liittyvää tekijää 1. Mikä väri ja kuka ohjaaja Kotimainen elokuva, missä ihminen muuttuu eläimeksi, ja tämän muodossa tappaa rakastettunsa tai seksuaalisen himonsa kohteen. Mytologioissa varsin yleinen metamorfoosi ja yleisenä teemana myös pahuus. Elokuva on aikoinaan saanut runsaasti kiitosta ulkomailta. Pääosassa on elokuvan ohjaajan vaimo. Heillä on eri sukunimi. Valkoinen peura. Erik Blomberg ja Mirjamin Kuosmanen 2. Mikä väri ja kenen samannimiseen kirjaan perustuu T