Armando Iannucci: Stalinin kuolema (2017)

 

Jälleen kerran edes jonkin sortin historian kertaus tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet, kun aloitin ensimmäisen luokan ns. oppikoulussa. Isäni oli viettänyt lähes viisi vuotta rintamalla. Ei hänestä itänaapurin ystävää saanut, vaikka lapsuuteni asuinympäristössä ja isäni työpaikoilla heitä olikin jonkin verran.

Toisaalta ei isäni koskaan puhut sotakokemuksistaan. Olen ymmärtänyt, että hänen ideologiansa oli säilyä elävänä. Eli ei minusta mitään "ryssävihaajaakaan" kasvatettu. Sosialidemokraatteja vanhempani äänestivät koko ikänsä - kouluja käymättömiä palkkatyöläisiä kun olivat. Ehkä tässä hiukan taustaa tulkinnalleni.

Elokuvassa kuitenkin pääjehun lisäksi toikkaroivat tutut nimet ja Stalinin asemaa hamuavat Nikita Hruśtśov, Vjatšeslav Molotov, Georgi Malenkov, Lavrenti Berija sekä armeijan päällikkö Georgi Źukov.

Tapahtumat ovat aikaa hirvittäviä ja uskomattomia, toki naurettavuudessaan pakollisen lyhentämisen takia yliammuttuja. Kummallisin tahaton assosiaatio tuli mieleen Stalinin jääkiekkovalmentajapojasta Vasilista, joka kasvojen piirteiltään muistuttaa Teemu Selännettä.

Pitäisiköhän tuntea huonoa omaatuntoa, kun pystyi naurahtelemaan vuorosanoille ja tilanteille, joiden takana tietää tapahtuneen epäinhimillistä julmuutta ja henkilöpalvontaan liittyvää sokeutta, kun samoja ilmiöitä tunnistaa Vladimir Putin Venäjällä - ja myös Aljaksander Lukaśenkan Valko-Venäjälläkin.

Kovin jäi ristiriitainen olo - ehkä hieman syyllinenkin, kun muistelen kokemuksiamme 1976 yli kaksiviikkoisessa tapahtuneessa vierailussamme Hyvinkään ystävyyskaupunkiin Kostromaan Volgan yläjuoksulla ja jokin aikaMoskovan Kremlinkin liepeillä.

                               Molotov, Hruśtśov ja Berija elokuvassa melkein kuolleen Stalinin äärellä