Charles Chaplin: Nykyaika (1936) *****

Paulette Goddard ja leipävarkauden selvitys

 

En jaksa muistaa, milloin olen Nykyajan ensimmäisen kerran nähnyt. Sen sijaan muistan, että opettaessani ammattiyhdistysaktiiveille ihmisen oppimisen lajeja, yhdistin elokuvan liukunauhankokemukset ehdollistamiseen ja urakkapalkkaan ja yleensä palkitsemiseen ja rangaistukseen. Siitä on minulla itsellänikin kokemuksia kesätöissäni Uppsalassa 1960-luvulla. Kun me sitten itse kiihdytimme työtahtia kaakelilaattojen määrässä lisäkruunujen toivossa, työantaja laati uudet, tiukemmat urakkanormit. Niin että sillä lailla.

Jenkeissä Chaplinia on syytetty vasemmisto- ja kommunistisympatioista. Tässäkin elokuvassa Chaplin johtaa sattumoisin työläisten marssia ja joutuu poliisin pidättämäksi. Aseita paukkuu niin poliiseilla kuin lakkoilevilla ja roistoilla. Elokuvasta voikin jäädä mielikuva, että lakkolaiset, työttömät ja roistot ovat jotenkin samaa porukkaa. Sitä nyt en ainakaan vasemmistosympatiaksi miellä.

Sen sijaa täysin paikkansa pitäväksi osuu tulkinta, että vapautta ja itsensä toteuttamista tavoitteleva työntekijä helposti sekoaa pakkotahtisessa, hänen kykyjään halveksivassa työssä.

Nuori tyttö tai nainen, Paulette Goddard, on elokuvan varsinainen ilopilleri. Hän ei suostu näkemään nälkää, varastaa milloin banaaneja, milloin leipää, tanssii kuin enkeli.

Elokuvan loppu ei myöskään puhu esim. ammattiyhdistystoiminnan tai vasemmistolaisen ajattelun puolesta. Pikemminkin se luottaa kahden ihmisen henkilökohtaiseen selviämiseen, välillä jopa unelmasta rikkaasta elämästä