Matteo Carrone; Io capitano (2023) *****

Io Capitano

 

Olen vieraillut Gambiassa , ja elokuvan noin 16 vuotiaitten serkusten Sedoun ja Moussan naapurissa Senegalissa pyörähtämässä sen muurien ja piikkilankojen takana elävän upporikkaan perheen kotona. Pelotti. Ja myös yli miljardin asukkaan Intiasta.

Afrikasta on tuttuja kehitysyhteistyöystäviä Tansaniasta, Keniasta ja Ghanasta.

En voi ylpeillä saavutuksilla , mutta tämä elokuvan todellisuus palautti mieleen kaikki niin Suomen kuin koko Euroopan äärioikeiston ylläpitämät ennakkoluulot ja valheet, jotka maahanmuuttajien niskaan on ahdattu. Kasvottomat, ahneet ja raakalaismaiset salakuljettajat, Saharan autiomaan kuuma kuivuus, Libyan lahjottavat viranomaiset ja Senegalissa vallitseva taika- ja kristinuskon yhdistämä tietämättömyys ovat huran yhdistelmä nuorille, jotka haluavat päästä Eurooppaan soittamaan taitavaa ja vauhdikasta musiikkia ja tulla kuuluisiksi,

Tuo laivaan ahdettu ylikuorma äitejä ja lapsia, eri ikäisiä epätoivoisia köyhiä työttömiä, yksi viimeisillään odottava äiti, haavoittunut Mousse - niin ja laivan kapteeniksi pakotettu Sedou. Sen katseleminen on kouraiseva, kurkkua kuristava ja kyyneleitä valuttava kokemus. Se kertoo eriarvoistuvasta maailmasta, Afrikan omia luonnonvaroista rikastuvasta Euroopasta, joka sulkee ovensa siirtolaisilta, elleivät he ole koulutettuja ja tuottavaa työvoimaa hyvinvointiyhteiskunnassa.

"Io Capitano", huutaa Sedeu Senegalin Dakarista

Voi katsoa VASKIn cineast.fi -palvelusta