Virpi Suutari; Havumetsän lapset (2024) *****

 

Viisi tähteä, vaikka en kaikkea kuullut enkä kaikkea kuulemaani ymmärtänyt. En siis yritäkään kertoa, minkälaiseen ajatteluun käsittämättömän sympaattisen Ida Korhosen näkemys luonnonkadon estämisen ja taloudellisesti kestävän talouden perustuu. Vaistonvaraisesti heikomman eli puolustuskyvyttömän metsän puolelle asettuen olen hänen ja muiden metsäaktivistien kanssa samaa mieltä - keinoja myöten. Ei aseita eikä väkivaltaa, vaan rauhanomaista tiedonvälitystä, passiivista vastarintaa, päättäjien ja tekijöiden kanssa keskusteluja, mielenosoituksia.

Ja itse kuvaus mikroskooppisen pienistä kuvakulmista metsän luonnon kauniiseen mahtavuuteen, pitkiä otoksia vedestä ja uimisestakin, ihmisten konkreettisesta läheisyydestä - ja vastakohdaksi välillä keskelle metsää tehdyistä "lentokentistä", jylhien kuusien kaatamista ja koneellista karsintaa ja valtavia tehdaskomplekseja. Varmaan joku ei niin kaupungissa kasvanut kuin minä voisi kertoa vaikka sata yksityiskohtaa, mikä minulla meni ohi tai en osaa kertoa,

Mietin minkä olisi elokuvan ydinlause. Ehkä kun Ida sinä alussa miettii, että miten voi elää maailmassa, jossa esim. metsää kohdellaan niin väärin, vain taloudellisen voiton välineenä. On pakko toimia, muuten varmaan sekoaa. Tunnen muitakin ainakin yhden tai kaksi sukupolven itseäni nuorempia, jotka painivat saman ongelman kanssa. Enkä ihmettelisi, jos itsensä kovettaminen, kyynistyminen, raaistuminen ja väkivalta voisivat olla seurauksia. Mietin myös omaa kokemustani Göteborgin läheltä, missä kaadettiin ikivanhaa metsää uuden Eurooppa-moottoritien alta. Ja miten vastustajien joukossa oli myös poliisi, joka kiipesi ja sitoi itsensä yhteen kaadettavaan puuhun.

Mutta se tapahtui Ruotsissa joskus 1980-luvulla