Anna Eriksson: E (2025) ***½

Kumpi pääosassa - ihminen vai erämaa?

 

Pitää varmaan kirjoittaa mahdollisimman vähän, ettei paljasta ymmärtämättömyyttään. Anna Eriksson oli ainakin vuoden verran Turun Sanomien kolumnisti. Luin varmaan kaikki hänen oivalluksensa. Lehdessä oli helppo lukea monet omasta mielestäni hänen upeat näkemyksensä uudelleen, mutta nekään eivät jääneet mieleen, kun en kirjoittanut niitä paperille. Nyt tuntuu että niitä on elokuvassa kymmenittäin ja vihjaavat myös salaperäisesti politiikan suurmiehiin, ehkä -naisiinkin. Ehkä niistä joskus muodostuu jokin tärkeä osa maailmankuvaani.

Uskallan kuitenkin sanoa, että kuiva erämaa ja myyttisen kauniit dyynit tuovat mieleen ilmastonmuutoksen tylyn lopputuloksen niin luonnolle kuin ihmiselle osana luontoa. Ihmiset pitävät selvitäkseen kaksinainaisroolinsa piirteistä pinnan eli vaatteensa selvitäkseen elävänä itse tuottamasta todellisesta, pitämällä kiinni osasta sitä mikä on ehkä tuon kaksinaismoraalin toinen, oleellinen osa.

Seksikin elää enää menetettynä, entisenä elämänä ja lopullista tyydytystä tuottamattomana, naisenkin laukeaminen toteutuu nauruun purskautumisena.

Pitkästyttävää on katsoa hidasta, monenlaista kulkemista toivottomassa todellisuudessa. Niin kävi minullekin, joka olen oppinut nauttimaan pitkistä otoksista. Mutta Oliko pitkän otoksen pääosassa dyyninen, vertauskuvallinen erämaa vai siellä kärsivä, kituva ja jopa kuoleva ihminen.

Tätä kirjoittaessani olen saanut juuri apua elävältä tämän systeemin naiselta terveydenhuollossa, juon hyvää olutta ja kerron että elokuvan voi katsoa cineastista.