Sininen laulu, (1958 - 66) ****

 

"Elämän näyttämöitä" on Peter von Baghin sinisen dokumentin yhdeksäs. Aina eivät vuosiluvut ole täsmällisiä, mutta alaotsikko osuu. Sibeliuksen hautajaiset, Aulikki Rautavaaran lauluääni ja Erik Tavaststjärnan Sibeliuskirja, niistä alkaa matka mitä erilaisempiin suomalaisiin maisemiin. Kaiken kauniin ja ihmislähtöisen asuin - ja kaupunkirakentamisen tilalle nousee arkkitehtien ja grynderien kulmikkaita ja yhä korkeammalle kohoavia laatikoita, jopa Turun Kauppahallin viereen nouseva KOPkolmio pääsee mukaan, vaikka Turku muuten loistaa poissaolollaan. Ei edes Kaupunginteatterin Ralf Långbackan ja Kalle Holmbergin Turun kautta muistella, vaikka miehet ovat toistuvasti teatterista haasteltavina. No, onneksi Väinö Linna kumoaa ammattihistoriankirjoittajat syvällisellä näkemyksellään niin Tuntemattomallaan ja Pojantähtitrilogiallaan ja Pyynikin kesäteatterin voimalla.

Ja minulle tuntematon taidemaalari Ismo Hölttö yllättää tilannekohtaisilla maaluksilla"tavallisista", tai itse asiassa köyhistä ihmisistä. Ilmeisesti bussia tai raitiovana odottava hoikka nuori nainen pysäyttää.

Varsinaisia poliitikkoja ei osassa useita näy. UKK sentään menee arvokkaasti pukeutuneena jonkin teatterin ensi-iltaan.

Rajuimman kokemuksen tuottaa elokuva, jota en taida koskaan pystyä katsomaan toiste, on Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Hyvä ettei elokuvassa kuollut poliisin osaa esittävä näyttelijä kun Mikko Niskanen - päästäkseen viinan avulla pienviljelijä Teuvo Pasasen vimmaan. Hyvä ettei Niskasen ohjastama hevonen tukkikuorma talvisessa metsässä nääntynyt lopullisesti.

Onneksi osansa saavat myös Tove Janssonin runot ja muumit, ja yksin runojen lausuja - kukapa muu kuin iki-ihana Elina Salo.