Matti Ijäs: Sokkotanssi (1999) ***½

Jontti (Walter Gröhn)

 

Minun on kerrottava omasta lapsuudestani. Se oli kiltteyttä, viattomuutta ja tasapainoista onnellisuutta ainakin siihen elokuvan Jontin ja Länkin eli yhdeksän vuoden ikään. Minut oli kasvatettu hyvään ja oikeaan, ja ehkä vasta 15-vuotiaan siihen tuli ensimmäinen kolaus.

Äitini eli koko aikuisikänsä 85-prosenttinen näköinvalidina ja isäni avioliiton ulkopuolella syntynyt, toiseen perheeseen kasvattilapseksi annettu.

Varmaan tuo heikomman puolelle asettumin tuli myös poliittisesti tiedostavan isäni - ja äitini - kouluttamattoman työntekijän asemasta. Niinpä elokuvaan Olemme kaikki syyllisiä hatarasti liittyen aloin opiskella käyttäytymistieteitä, ja päädyin ns. epäsosiaalisten poikien vastaanottokodin johtajaksi. Yritin varmaan johtaa sitä tuolla uskolla hyvään ja oikeaan, mikä ei läheskään aina onnistunut. Enpä uskalla veikata miten Jontin ja Länkin olisi siellä käynyt.

Niinpä katselin tätä rujoa yhdeksänvuotiaitten poikien elämää siten, että minun oli välillä vaikea uskoa, että niin voi noille pojille käydä ja kaikkea sellaista he voivat tehdä joutumatta siitä vastuuseen oikein missään muualla kuin arvovaltansa menettäneen opettajan jälki-istunnolla.

Olen aina ollut myös Matti Ijäksen ihailija. Minun ehdoton suosikkini on Painija. Ehkä kaikissa Ijäksen elokuvissa koetellaan uskottavuuden rajoja, ja ohjaajan kyvyt huumorin ja tragedian yhdistämiseen ovat ylivertaiset. Minun sielunmaisemani upposi elokuvan edetessä niin syvälle tragedian puolelle, että mikään ei naurattanut