Jim Sheridan: Minun elämäni (1989) ****

Tähdet tulevat teemasta ja päähenkilön ylivertaisesta roolityöstä. Mieleen tuli monta kysymystä. Esim. miksi ei vammaisista kertovia elokuvia kovinkaan runsaasti tehdä ja voisivatko vammaiset itse tehdä roolinsa kuten kotimaisessa Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia.

Minun elämäni -elokuvassa näyttää ensin siltä, että pääosan Christy on aivan avuton rääpäle, kunnes vähitellen aukeaa hänen älyllinen ja taiteellinen lahjakkuutensa ja sielunvoimansa. Hän kasvaa työväenluokkaisessa perheessä, missä koossa pitävänä voimana on äiti ja vanhin tytär. Tämä muuttaa pois kotoa ja antaa Christylle tehtäväksi pitää huolta äidistä ja tukea tätä.

Christy maalaa ja kirjoittaa vasemman jalan varpaillaan ja taitava terapeutti Eileen opettaa häntä puhumaan. Christy rakastuu Eileeniin, mutta joutuu pettymään, ja Christy onnittelee tätä sarkastisesti, kun tämä kertoo menevänsä naimisiin toisen miehen kanssa.

Mary on Christyn käytännöllinen avustaja, joka samalla lukee Christyn kirjoittamaa kirjaa. Christyllä on tietenkin tarve ja oikeus myös rakastua ja tavata nainen kahden kesken. Miten siinä sitten käy, selviää elokuvan loppusanoissa.

Kaiken kaikkiaan opettavainen elokuva. Se ei nyyhkytä, vaan kertoo virallisesti vammaisen mahdollisuuksista ihmisarvoiseen elämään. Samaa olen pohtinut oman elämänkumppanini ns. parantumattoman sairauden kohdalla. Hän on jo 80-vuotias, mutta huomaan miten hän hymyilee muistelemisesta ja tykkää koskettamisesta.