Hanna Bergholm: Pahanhautoja (2022) ****½

Tinja  -Siiri Solalinna

 

Olen aina välttänyt taiteitten genrejä. Pahanhautoja on onneksi sekoitus niitä: kauhu, animaatio, yhteiskunnallinen kannanotto, komedia, fantasia, psykologia - ties mitä.

Mitä muodikkaan täydellisyyteen tytärtään ohjaava influencer-äiti saakaan aikaan noin 10-11 vuotiaalle voimistelijatyttärelleen? Kun täydellisyys on mahdotonta, Tinjan on padottava tunteensa. Hän hautoo tunteitaan metsästä löytämässään munassa, joka kasvaa valtaisen suureksi ja siitä syntyy lopulta hirviö, Tinjan sisäinen demoni. Äiti kertoo tyttärelleen uudesta miessuhteestaan ja vannottaa tätä pitämään salaisuuden - "näin tyttöjen kesken". Hirviö tekee hirmutekoja, tappaa Reetan ystävän koiran, ja raatelee lopulta Reettaakin, joka on taitavampi voimistelija.

Hirviö ei ole kuitenkaan täydellinen sekään, vaan Tinja alkaa pitää siitä, siitä tulee ikään kuin Tinjan toinen minä. He tykkäävät toisistaan, mutta vähitellen alkavat taistella siitä, kumpi on oikea Tinja. Ja mikä tai kuka oikeastaan onkaan hirviö, tämän hetkisen yhteiskunnan elämäntapa vai sen opetuslapsi.

Elokuva on vaikuttavasti myös roolitettu ja näytelty ja keinotekoista hirviötä myöten edetessään saa yhä tiukemman ja uskottavamman otteen katsojasta.

Suosittelen vahvasti, mutta en yksin juuri ennen nukkumaan menoa katsottavaksi.