Carol Reed: Valheitten talo (1948) ****

Michele Morgan

 

Muistan itse, miten oma lapsuuden ihannemaailma särkyi osin aikuisten salaisuuksiin ja valheisiin - ja olen kirjoittanutkin siitä ehkä pisimmän tekstini, joka kertoo 11 - 14 - vuotiaan ainoan lapsen kokemuksista.

Toisaalta tätä Graham Greenen romaaniin perustuvaa elokuvaa katsellessa tulee vääjäämättä mieleen Peltirumpu. Tosin tässä elokuvassa pojan tarinaa ei kerrota sen pitemmälle kuin elokuvassa, ehkä korkeintaan 10-vuotiaaksi. Ja kenties valehtelu vastaa Peltirummun soittamista. Ohjaajan osaa kuitenkin tehdä näkökulman ihan Phil-pojan näkökulmasta, vaikka sen valheet ja salaisuudet tuntuvat joskus katsojalta vähintään oudoilta. Ja kun poika sitten lopulta puhuu totta, se ilmenee turhaksi.

Vaan otteestaa tarinan jatkoon elokuva ei katsojaa päästä.

Tulee myös mieleen, miten vahingollisia aikuisen ehdottamat kahdenkeskiset salaisuudet lapsen kansa ovat. Ehkä sellaisia tehdään juuri pedofiliassa. Niin - ja missähän muussa kuin vallankäytön ja strategioitten juonitteluissa itse asiassa salaisuuksia tarvitaan.

Kaunis on Julien (Michele Morgan) klassinen kampaus. Äidilläni ja ainakin kahdella nuoruuden ihastuksellani on ollut samanlainen - ja tietenkin vaalea.