Jörn Donner: Anna (1970)

 

Odotin hermoraunion partaalla edellisen illan koronatestin tulosta. Se viipyi ja viipyi. Jotain ajatukset muualle siirtävää piti keksiä. Onneksi on Ylen Areena.

Hatara muistikuva kertoi minulle, että Jörn Donnerin elokuva Anna ei ole puolipornahtava tarina, missä ohjaaja itse on miespääosassa., vaan pikemminkin vakavasti otettava draama. Kun se vielä on kuvattu Turussa ja Kustavissa, meren rannalla juhannuksen tienoilla, niin valitsin sen.

Nimihenkilö Anna Kivi (Harriet Andersson) väittelee lääketieteen tohtoriksi ja työskentelee TYKSissä anestesialääkärinä. Hän on eronnut ja hänellä on noin kymmenvuotias tytär Liisa ja kotiapulaisena Helena (Marja Packalen).

Anna on keskittynyt uraansa ja työhönsä, vaikuttaa lähinnä asialliselta ja tunteettomalta, mutta ei saa suhdettaan Arvoon (Ulf Törnroth) toimimaan. Kustavin mökilläänkään hän ei jätä tutkimustyötään ja käy juuri ennen juhannusta vielä työkeikalla TYKSissä.

Kun Arvo lopulta saapuu kesämökille, hän kertoo Annalle, miten tämä on vieraantunut muista ihmisistä, sosiaalisesta elämästä ja yhteiskunnasta. Heidän suhteelle ei ole jatkoa, Keski-ikäisen naisen yksinäisyys jatkuu.

Toisaalta elokuva kertoo myös entisestä, alkoholisoituneesta kansanedustajasta Kallesta (Tapio Rautavaara) ja tämän hulvattomasta pojasta Veikosta (Pertti Melasniemi). Tämä on kiinnostunut niin itseään nuoremmasta Helenasta, jonka kanssa syntyykin jonkinmoinen suhde, mutta myös Annasta.

Veikko ammuskelee kiväärillä niin isänsä tyhjiä viinapulloja sirpaleiksi kuin lokkejakin. Juhannuksena hän lähettää melkoisen sarjan raketteja yöttömän yön rauhaa särkemään. Helena kaipaa kaupunkiin, ja lopulta Veikko vie hänet veneellä paikkaan, mistä tämä pääsee lossilla mantereelle.

Ihan katsottava elokuva. Noin minuutti elokuvan päättymisen jälkeen puhelin ääni ilmoitti tekstiviestistä. Se kertoi että testin tulos oli negatiivinen.

Mainittakoon, että Marja Packalenin läpimurto teatterissa oli rooli Bertolt Brechtin näytelmässä Setśuanin hyvä ihminen. Sen ohjasi mestarillisesti Ralf Långbacka Turun kaupunginteatterin isolle näyttämölle 1975.

Tänään 4.7. törmäsin Suomen Kuvalehden juttuun, mikä kertoi kauneudesta otsikolla Katsojan silmässä. Siinä nyt 72 vuotias Marja Packalen sanoo näin.

Yksi maailman kauneimpia ominaisuuksia ihmisessä on suvaitsevaisuus. Siihen kuuluu kyky asettua toisen asemaan, eikä tämä liity näyttelijän ammattiin vaan ylipäätään ihmisyyteen.

Samoin avuliaisuus. Se on ihmisen sihti, koko elämän asenne. Nyt korona-aikana ihmiset ovat esimerkiksi soittaneet naapurin ovikelloa ja kysyneet, voiko käydä kaupassa. Sellaistahan me yleensä vähän huonosti teemme. Me uraudumme helposti oman elämämme kaavaan.

Kaupungilla näkyy usein nuoria naisia, joilla on paksut tekoripset ja botoxia suussa. Aina ajattelen, että miksi, kun olet niin kaunis muutenkin.

Ihminen on vieraantunut pahasti tavallisen elämän perustasta, jos itsensä muokkaamisesta tulee elämän sisältö.

Ehkä me voimme niin hyvin.

Helena ja Anna