Aki Kaurismäki: Le Havre (2011)

Monet sanovat, että Akin elokuvista toiveikkain tai optimistisin nykymaailman ongelmia käsittelevä elokuva on tämä Satama, mikä lähtöpaikan käsitteenä on jo vaikka Arielissa. Ja toisaalta, että pessimistisin yksinäisyyden kuvaus on Laitakaupungin valot.

Muistatko, mitkä ovat mukiloidun vartijan viimeiset sanat Laitakaupungissa. Jos muistan oikein niin: "En minä tähän kuole". Tähän opimistisuuteen liittyen kerron: miten ystäväni, jonka kanssa Sataman kävimme katsomassa, tulkitsi Marcel Marxin vaimon Arlettyn (Kati Outinen) kyllä kuolleen vakavaan sairauteen, ja että elokuvassa näytetty tilanne kukkivine kirsikkapuineen on kaunis metafora hyvän ihmisen poismenolleja muistolle. Ehkä sekin on osa tuota Akin käsittämättömän upeata optimismia muistaakseni vielä osuvan ranskalaisen ikiklassikkomusiikin säestämänä.

Itse tykkäsin eniten siitä työssään kyynistyneestä poliisista, joka lopulta löytää oman sydämensivistyksensä ja oikeudenmukaisuuden tajunsa. Itse maahanmuuttajapakolainen Idrissa jää ikään kuin sivupersoonaksi tilanteessa, missä länsimaisen hyvinvointivaltion nationalistinen edunvalvonta ja työläisten ja köyhien aito solidaarisuus ottavat yhteen mitä ajankohtaisimmassa ihmisoikeuskysymyksessä.

Le Havre