Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen (2017)

Ihmettelen miksi tämä Akin tuorein ei ole yhtä kiitetty kun jotkut aikaisemmat. Sillä on tärkeä ja keskeinen teema eli pakolaiskriisi. Se kertoo aiheesta Helsingissä. Mukana on byrokratia, muukalaisviha ja väkivalta, mutta toisaalta iso joukko "hyviä ihmisiä", sanoisin sydämensivistyneitä, niin Afganistanissa, pakomatkan varrella, mm. puolalaisella laivalla kuin Helsingissä. "Hyvät ihmiset auttoivat" toistuu Khaledin ja hänen sisarensa Miriamin  repliikeissä.

Pääosissa  ovat  Syyrian Aleppossta paennut Khaled ja kauppamatkustajasta ravintolanpitäjäksi ruvennut Wikström, molemmat yhtä totisen oloisia. He tapaavat sattumoisin. 

Yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti traaginen tarina kerrotaan Akinloistavin, lyhyen ytimekkäin vuorosanoin ja sujuvin, humoristisin kääntein. Elokuva ei päästä otteestaan, välillä tulee palakurkkuun ja sitten suupielet kääntyvät hymyyn tai pienoiseen nauruun.  

Jos muistan oikein niin, Laitakaupungin valojen lopussa pääosan vartija Koistinen makaa pahoinpideltynä ehkä saman puun juurella kuin Khaled tässä elokuvassa myös haavoittuneena. Laitakaupungin valoissa Koistinen sanoo ystävälleen, nakkikioskin myyjälle Ailalle: "En minä tähän kuole". Toivon tuolla puolen samassa tilanteessa Khaledia tulee sydämellisesti tervehtimään Koira Koistinen, Varpu.

Tuomari Nurmion musiikki on sielua raastavan koskettavaa ja Syyspihlajan alla osuu muuttuneen ravintolan tunnelmaan. Kun vielä 2015 -senttinen koripalloystäväni Clas-Ove Bruun tarjoilee molemmissa kuvissa baarimikkona olutta, hipoo nautintoni täydellisyyttä.

*****