Tia Kouvo: Mummola (2023) ***
Tuttua vai liian tuttua.
Tietenkin alan miettiä omia joulujani. Aloitetaan oman lapsuuteni jouluista. Siellä ei koskaan ollut kukaan isovanhemmistani, He olivat kaikki mullan alla. Oma isäni oli viisi vuotta rintamalla viettänyt mies, hänelle kelpasi viima, ja tyypillista kyllä hän osallistui monella tapaa joulun tekemiseen - ruoan laittoa myöten Ja tykkäsi alkoholista ennen aterioita - varsinkin kinkun syömistä - koska silloin se meni päähän, ja vapautti ties mistä. Vaan oli hän varmaan kahdesti joulupukkikin, joka "suukon sai" äidiltäni.
No - oli hän mukana minunkin lasteni jouluissa, mutta ei ainakaan sellaisena kuten elokuvan vaari. Mutta entä minä. En tiedä - sen paremmin omien lasteni kuin lastenlastenikaan jouluista. En ainakaan kakannut olohuoneen lattialle, mikä oli ehkä elokuvan selvä ylilyönti.
Muutenkin elokuvat tyypilliset sukulaiaten välien selvittelyt alkoivat tylsistyttää, olivat ne sitten osuvia tai liiankin itsestäänselviä, ja lasten suustakin kuulema kuuli totuuden. Ehkä siinä helposti käy jotain tuollaista, kun vaietut sukusalaisuudet tai erimielisyydet nostetaan vuoden tärkeimmän ja "pyhän" juhlan aikana pinnalle. Parasta oli kun mummo alkaa selittää juopottelevan vaarin käyttäytymistä ja puolustaa häntä, ja joutuu puheissaan umpikujaan, kun hänen on tosiasiassa pakko todeta ongelman jatkuvuus ja vakavuus.
Aika omaperäisen kotimaista ja riskaabelia oli tehdä Mummolasta Suomen Oscar -ehdokas.
Perhesalaisuudet on aiheena tunnistettava, tärkeä ja ilmeisen ehtymätön. Hienoja elokuvia/esikuvia ovat mm. Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander tai Thomas Vinterbergin Juhlat. Mummolassa arkinen ohipuhuminen saa myös koomisia sävyjä, kun kukaan ei ole toiselle läsnä. Alkoholistin perheen häpeästä ja yksinäisyydestä voi vapautua, mutta kyllä siihen helposti tarvitaan yhden sukupolven matka.
VastaaPoistaVinterbergin Juhlat on paljastava ja masentava - siis herättävä.
PoistaHyvä saada tällaisia vertailuja.. Minun ideani on kirjoittaa subjektiivisesti - herönneitä muistoja ja tunteita. Se ehkä lisää itsetuntemusta - ei ainakaa leuhki sellaisista omista tekemisistään, missä ei ole mitään syytä leveilemiseen
rr Aiempi kommentti "kukaan ei ole toiselle läsnä" oli osuva. Koin, että ihmiset vain olivat paikalla, joulusta innostunut oli vain mummu. Piikikkäitä lauseita lenteli ja oltiin yhdessä kun oli pakko. Tunnelman tiivistäisin sanaan irrallisuus.
VastaaPoistaOmpa vaikka kuinka osuva, niin se ulkopuolisen ns. objektiivinen arvio. Ei mitään näkökulmaa siihen, miten se itseä koski
PoistaSori jos en kirjoittanut riittävän subjektiivisesti! Rivien välistä ehkä voi lukea, että kosketti se. Olen luullut, että elokuvista voi ja saa puhua eri tavoin, mutta ei ilmeisesti tässä blogissa? Toista voi puhutella vaikkapa hieno näyttelijäntyö tai oivaltava kameratekniikka, toista elokuvan herättämät muistot. Miksi keskustelua pitäisi rajata – kommenttien paljous ei ainakaan näyttäisi olevan vaarana.
VastaaPoistaAnteeksi - ehkä odotin teemasta perhesalaisuudet yms. että kun nimimerkillä saa kirjoittaa, että joku olisi kirjoittanut jotain henkilölohtaisia muistoja. Itse olen ainoa lapsi, joten ei tarvinnut edes sisarusten kanssa vääntää mistään jouluna.. Isäni oli ns. kasvattilapsi ja hänellä kasvattiperheen toisella biologisel lapsella oli usein joulunakin jotain sanomista. Isääni kuulema suosittiin lapsena ja nuorena kun hän oli ainoa poika lapsista.
PoistaItse olemme eronneet lasteni äidin kanssa. Ehkä jonakin jouluna "tulevasta perhesalaisuudesta" voisi vaikka joulupukki kertoa jotakin.
Vielä - onhan se ihan jees kirjoittaa jotain tavanomaista elokuvakritiikkiä plussineen ja miinuksineen elokuvataiteen historiaankin liittyen. Itse kuitenkin ilahdun, kun TS:n kriitikko Pekka Eronen muistelee jotain tapahtumaa omassa elämässään elokuvatekstinsä taustaksi