Darren Aronofsky: The Whale(2022) ****½

Charlie

 

Varmaan lähemmäs 200 kiloa, verenpaine 234/138, Charlie, hänen homorakkauden takia osin jättämä äiti ja tyttärensä Ellie, joka oli tuolloin kahdeksanvuotias, mutta tässä tarinassa 17, tuona väliaikana ensin miestään ja sitten itseään syyttä äiti Mary, hoitaja Liz, joka olikohan Charlien homorakkauden kohteelle jotain sukua tai hoitanut häntäkin sekä New Life - uskontokuntaan tuleva nuori käännyttäjä käyvät vuorollaan kuolemaa lähestyvän Charlien kanssa oletettavasti viimeisiä keskusteluja.

Charlie opettaa etänä kirjoittamaan esseitä. Ellie on täynnä kiukkua, hän vihaa kaikkia, ehkä ennen muuta isäänsä, joka haluaa auttaa häntä. Ellie jos joku puhuu suoraan, osaa pilkata, paljastaa rehellisyydellään Thomaksen ja ehkä pelastaa tämän. Lopussa hän lukee isän toivoman kohdan, missä kerrotaan ettei valaalla ole tunteita. Siitä tulee ehkä apu isälle hyväksyä itsensä ja sallia tämän kuolla.

Äiti Mary taistelee alkoholin avulla omien tunteittensa ja syyllisyyden kanssa. Hän luulee että nimenomaan isä pitää häntä syyllisen tyttärensä vihaan ja - muka lopulliseen epäonnistumiseen. Tästä jos mistä tulee mieleen psykiatri Ben Furmanin kirja "Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus", Sen yksinkertainen viisaus on käsittääkseni, että lapsuudessa koetut vääryydet opettavat pitämään puolensa, kun jostakin saa ratkaisun avaimia.

Hoitaja Liz suostuu siihen, ettei soita sairaalaan, ja tässä on kyse ainakin tarinan mukaan amerikkalaisesta systeemistä, että ensin pitäisi olla rahat hoitoon ennen kuin saa hoitoa. USA ei ole sellainen veroparatiisi kuin suomalainen hyvinvointivaltio parhaimmillaan. Liz myös auttaa arjessa, tekee hänelle mojovia voileipiä ja tuo ylilihaville tarkoitetun hoitotuolin,

Toinen periamerikkalainen piirre on eri uskontojen vaikutus ja voima. Senkin ehkä Ellie onnistuu kumoamaan, vaikka sitä aiemmin tarinassa ovat yrittäneen ainakin Charlien ja Liz.

Tässä tekstissä on paljon kirjoittajan omaa epävarmuutta. Minullakin on lapsia, olemme eronneet heidän äitinsä kanssa, enkä minäkään suinkaan ole terve, olen käynyt ties kuinka monta kirjoittajakurssia ja peräti opettanut lähinnän fiktiivisen tarinan muodossa kuvattua yhteiskunnallista todellisuutta.

Haluan jatkaa teksti esimerkillä tuosta viimeisestä lauseesta joskus noin kymmenen vuotta sitten kirjoittamallani lehtijutulla

Kaunis rakkaus

Reijo kävelee Kellonsoittajankadulta Uudenmaan tullin raitiovaunupysäkille. Niemisen täti on jo avannut lehtikioskinsa. Yhdestä otsikosta Reijo näkee, että Paavo Nurmi on tuonut tulen Helsingin olympiastadionille. ”Suomen hieno kosto”, Turun Päivälehti kertoo kuvan kera.

Kolmosen raitiovaunu on jo tulossa Itäistä Pitkäkatua pitkin. Pysäkille tulee Reijolle tuntematon ikäisensä, joka nähtävästi asuu pysäkin kohdan vanhassa, mutta Reijon mielestä tosi hyväkuntoisessa ja kauniissa puutalossa. Sen portista hän ainakin tulee. He nyökkäävät epävarman tervehdyksen toisilleen. Jotenkin kuitenkin kuuluu tervehtiä.

Reijo tuntee itsensä epävarmaksi, mutta yhtä aikaa myydyksi, tuohon – kauniiseen ja komeaan – vaaleanruskeatukkaiseen hän haluaa tutustua lähemmin. Mutta raitiovaunussa hänen ihastuksensa istahtaa hieman vanhemman, hajuvedeltä voimakkaasti tuoksuvan naisen viereen.

Ehkä se on hänen sisarensa, joka on tullut raitiovaunuun jo aikaisemmalta pysäkiltä. Jotain samaa heidän ulkonäössään on, Reijo miettii. He kaikki kolme jäävät torilla pois. Reijo kävelee kauppahalliin Lundenin lihan myymälään leikkeleitä leikkaamaan ja myymään. Hän näkee, miten hänen ihastuksensa kiirehtii ykkösen raitiovaunuun, joka lähtee Kauppiaskatua lumoavan kauniin ns. Lindblomin talon ohi. Ja se nainen lähtee melkein juoksuaskelin torin poikki kohti ortodoksista kirkkoa. Jyhkeä on sekin, mutta ei vedä vertoja Lindblomin talolle, Reijo ajattelee.

Reijo asuu vielä äitinsä luona. Ainoana lapsena Reijo saa äidiltä kaiken, joskus ahdistavankin huomion. Ehkä äitin passaa häntä välttääkseen kohtaamasta itseään. Tai ehkä äiti kokee syyllisyyttä isän kuolemasta. Isä oli menehtynyt sydäninfarktiin äidin aloitteesta päätetyn asumuseron aikana. Ja Reijolla ja isällä oli aina ollut hyvät välit. Usein he istuivat tuntikausia shakkipöydän kummallakin puolin, eikä näyttänyt mitenkään tärkeältä kumpi voitti. - Onneksi äiti ei sentää osaa shakkia, Reijo tuumaa.

Hänen uusi valloitusyrityskohteensa kiihottaa ja antaa painavan syyn irrottautua äidin helmoista. Reijo muuttaakin keittiön ja pienen kammarin vuokrasuntoon Kerttulin- ja Kupittaankadun kulmaan. Siihen on äidin tyytyminen, kun Reijo perustelee, että paluumatkalla työstä hän voi poiketa äidin asunnon kautta.

Kuten niin monasti aiemminkin lokakuun lopulla Reijon syntymäpäivän aamuna sataa. Onneksi Reijolla on sateenvarjo mukana raitiovaunupysäkillä. Hän tarjoaa suojaa myös uudelle, mutta vielä niin vieraalle ”tutulle”. Ja Reijo saa hymyn ja kiitoksen ja niinpä he istuutuvatkin raitiovaunussa vierekkäin. Onneksi kolmosen linjalla lähes kaikki raitiovaunut ovat vanhanmallisia, jossa on myös kahdelle matkustajalle tarkoitettuja puupenkkejä ja yksi niistä on vapaa. Reijo rohkaisee itsensä ja kysyy, tavattaisiinko illalla Uudenmaan tullissa tai Kupittaan puistossa illalla. Reijo saa ihmeekseen hyväksyvän nyökkäyksen.

– Seitsemältä lintulammikoitten välisellä sillalla, pääsen linja-autoaseman lipunmyynnistä viideltä, hän kuulee yhtä aikaa sointuvan ja seksikkään äänen toteavan. - Toivottavasti sade lakkaa iltaan mennessä.

He tapaavat yhä useammin. Elokuva on heidän yhteinen intohimonsa. Erik Blombergin ja Mirjami Kuosmasen Valkoinen peura – se herättää niin epävarmuutta kuin oivallusta rakkauden mahdollisuuksista ja vaaroistakin. Scalan viimeisellä penkkirivillä he hyväilevät arasti toisiaan ja AAA-baarissa he nauttivat lähes joka sunnuntai pyttipannuista kahdella aurinkomunalla, katsovat toisiaan nurkkapöydässä niin rakastuneesti, että heitä itseäkin nolottaa. Reijon ja hänen rakkaansa kädet lomittuvat pöydän alla toisiinsa hellästi puristaen.

Äiti iloitsee Reijon hyväntuulisuudesta. Reijo kertoo että on löytänyt todellisen ystävän. Enempää ei hän uskalla kertoa, äidillä kun on tapana puuttua liikaa hänen elämäänsä. Vain kerran Reijo kutsuu äidin uuteen asuntoonsa. Äiti ihastelee ja kehuu siisteyttä, kauniita verhoja ja tuttua shakkipöytää, jonka päällä on niin isän kuva perhekuva, missä Reijo on viisivuotias

– Tulkaa sunnuntaina luokseni syömään. Laitan lammaskaalikeittoa, äiti kutsuu.

– En voi luvata toisen puolesta, kyllä minun pitää kysyä myös ensin ystävältäni, Reijo sanoo.

Äidin kutsu saa aikaan myös rakastuneen parin ensimmäisen erimielisyyden. Mitä he veisivät äidille? Reijo haluaa viedä äidille suklaata, mutta Jouko ruusukimpun.

- Pelataan shakkia ja voittaja saa valita mitä viedään, Reijo ehdottaa. Vaan peli päättyykin ratkaisemattomaan. Lopulta he päätyvät punaisilla ruusuilla koristeltuun suklaarasiaan.