Martin McDonagh; The Banshees of Inisheris (2002) ***½
 |
| Ystävysten riitaantuminen |
Kävin elokuvateatterissa viimeksi yli vuosi sitten, ja nyt kahden toisen elokuvien ystävän kanssa. Heidän keskimääräinen ikänsä on noin puolet minun iästäni, ja tiedän että hekin seuraavat tätä blogiani. Niinpä tämänkin tekstin sisältöä on muokannut yhteisen kokemuksen jälkeinen keskustelu.
Itsekin naurahdin muutaman kerran, mutta kun jossakin arvostelussa kuvattiin elokuvaa noiksi kirotuiksi genreiksi komedia tai huumori ja draama, en jonkin asteisena vakavamielisenä tosikkona helpostikaan löytänyt paljonkaan huumoria siinä, mitä kahden pitkäaikaisen ystävän välien rikkoutumisesta seuraa. Toinen silpoo toisen kätensä kaikki sormet ja heittää veriset jäännökset toisen oveen, kun tämä ei ymmärrä hyväksyä välien katkaisemista. Lopulta pinnalliseksi kuvattu, mukava "maajussi" sytyttää sormensa katkaisseen "syvällisemmän" taiteen ymmärtäjän ja muusikon talon tuleen.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1923 Irlantiin ja sen kuvitteelliseen pieneen kylään Inisherisiin. Sen voi nähdä kuitenkin nykymenon kuvaajana. Miehet eivät osaa selvittää välejään puhumalla, ja seisahtuneista asenteista seuraa äärimmäisyydet - itsensä silpominen ja tuhopoltto.
Kenties päivittäisellä oluen ja viskin juomisellakin on vastineensa nykypäivän miesten välisiin yhteenottoihin ja poliisien ja ambulanssien paikalle tuloon..
Myös, pieni eristetty kylä, eläimet, katolinen kirkko ja rippi ovat suljettuna ja näköalattomana selityksenä osin humoristisiin piirteisiin, mutta samalla julmia ihmiskohtaloita tuottavina taustoina.
Ainoa järjellä ja ehkä tunteellakin empaattinen hahmo on "maajussin" naimaton sisar, joka ymmärtää lähteä hakemaan uutta näköalaa kaupungista.
Jos elokuvan ratkaisujen veriset ja tuliset ratkaisut, olisi korvattu lievemmillä, olisin lisännyt yhden tähden.
Olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Tämä kolmikko (ohjaaja ja pääosan esittäjät) teki aivan vastaalla tyylillä elokuvan "Kukkoilijat" muutama vuosi sitten: kaunis ympäristö, lähes umpikujaan johtava tilanne ja väkivaltaa. Lopussa kuitenkin pieni ymmärrys, että jotakin valoa on. Mieshahmojen stereotypia minua hieman haittaa. Tuollaisiako me olemme?
VastaaPoistaKiitos - kuka sitten oletkin. Tiedän kolme Mattia jotka seuraa blogia - ja onhan muitakin Matteja. Itse en ole nähnyt Kukkoilijoita, minulla on käsitys, että se on vielä väkivaltaisempi. Tänään tulee telkkärist Sokea mies joka ei halunnut nähdä titanicia ja Haugerdin Pohjoismaisen neuvoston palkitsema Lapset
PoistaSisäsiittoinen, karu saari synnyttää elokuvassa ihmiskohtaloita, joissa vaihtoehdot ovat vähissä. Yksinkertainen arki on päivästä toiseen samanlaista, eikä seuraansa voi valita. Mihin perustuu siis ystävyys, mihin elämän merkityksellisyys? "Mukavaa" miestä ei 50 vuoden päästä muista enää kukaan; palasen kuolemattomuutta voi sen sijaan saada tekemällä jotain, joka jälkeemme jää, vaikka musiikkia. Sympatiani olivat silti mukavan miehen puolella! Hylätyksi tuleminen on universaali tunne, ja kostosta ja väkivallasta etsitään yhä ratkaisua yksinäisyydestä ja arvottomuuden tunteesta selviytymiseen, kun muutakaan ei osata.
VastaaPoistaNiin - tuota sisäsiittoinen käsitetettä minäkin hain tekstiäni väsätessäni. Se muisto littyy työhöni koulukotityyppisessä suljetussa laitoksessa, missä niissäkin karkumatkat turvallisestä näköalattomuudestavoivat merkitä samaa ratkaisua kuin "mukavan" tyypin siskon muutto kaupunkiin. Miesten keskinäinen kyvyttömyys ratkaista keskinäisiä välejään muuta kuin väkivallalla pakottaa siskon etimään merkitystä elämälleen muualtä.
PoistaMilenkiintoista on, että ystävyyden yksipuolisesti katkaisija uhkaa ja lopulta toteuttaa sormiensa silposen, jos toinen vielä puhuu hänelle, tavalla pakottaa mukavan miehen toivomaan puhumalla säilyttämään ystävyyden. Siinäpä hyvä pointti asettua mukavan miehen eli tavallaan heikomman puolelle.