Viktor Granö: Kamarinäytelmä (2018)

Asiakas nousemassa sohvalta, kun terapeutti ei pysty auttamaan

 

Lyhytelokuvassa terapeutti saa asiakkaaksi naisen, joka kertoo ongelmastaan. Se muistuttaa psykiatrin, myös naisen, elämäntilanteesta ja menneisyydestä. Ainakin elokuva täyttää Bechdelin testin kriteerit, mutta jotenkin 20 minuuttia kestävän elokuvan sanoma ei aukea minulle. Toivottavasti joku avaa.

Ehkäpä osasyy piilee siinä, että en ole nainen enkä äiti kuten tuo terapeutti. Ehkäpä psykiatrin yksilöhoidollinen työ tunkee myös helpommin tekijänsä sisimpään kuin työ, missä kohtaa autettavat ja oppilaat ryhmänä, ja missä ei pääse edes pyynnöstä kuten tässä elokuvassa sohvalle hoitotilanteen ajaksi.

Toisaalta olen toiminut työssäni ongelmiin ajautuneitten murrosikäisten poikien kasvattajana ja luottamusmiesten opettajana. En ole silloin työssäni ilmeisesti huomannut, miten lähelle tai millä tavalla heidän avun tarpeensa olivat minua.

Miten hyvin tai huonosti olen työssäni onnistunut, jääköön muiden arvioitavaksi. Totuus on kuitenkin, että joskus näen työhöni liittyviä unia, jotka saavat minut häpeämään avuttomuuttani ja toisaalta unia, missä kollegani ovat osoittaneet minulle "paremmuutensa", toisaalta toki auttaneetkin.