Andrei Tarkovski: Solaris (1972) ****

Hari ja Kris

 

Katsoin elokuvaa välillä pitkästyen, kun en ymmärtänyt, välillä haltioituen, kun kuvittelin jotain ymmärtäväni. Kirjoitan kuvittelin, kun en kehtaa selittää, mitä luulin ymmärtäväni..

Väkisinkin kuluvan vuoden tapahtumat vievät muistot Neuvostoliittoon/Venäjään. Ajan neukkuelokuvista tulee auttamatta mieleen Emile Loteanun ja Maxim Gorkin käsikirjoittama Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen aistillisuudellaan vuodelta 1975. Pari vuotta myöhemmin olin ystävyyskaupunkimatkalla Kostromassa. Kohtasin siellä ehkä ulkonaisesti kauneimman elämäni nuoren naisen Inan, joka eilen Solarista katsoessani vertautui Hariin. Mutta Kostromassa, vaikka ihailin maan taidetta ja yritin etsiä sen ajan sosialismista opittavaa, pelkäsin, että minut yritettiin paljastaa jostain laittomasta ja pidättää, kun Ina pani oven lukkoon ja tuli niin lähelle minua kuin mahdollista.

Vaan paljon harhautuivat ajatukseni, kun en Solariksessa ymmärtänyt kuin osan ja putosin aina välillä kärryiltä todellisuuden ja ihmisille tuotettujen harhojen välillä. Sen verran hoksaan, että jostakin elämän, maailman ja tieteen rajoista puhuttiin, ja toivon, että saan kuvauksia muista kokemuksista.