Laajennettu teksti Helene-elokuvasta
 |
| Tämä teosta Konvalescent eli Toipilas ei muistaakseni näytetä elokuvassa |
Antti J. Jokinen: Helene (2020)****
Neljäs tähti tulee Helene Schjerfbeckille, ei niinkään elokuvalle. Taiteilijalle voisi toki antaa täydet viisikin tähteä
Maalauskuvataide ei ole kuulunut elämässäni suurimpiin kiinnostuksen kohteisiin. Sattumoisin asuin Hyvinkäällä paikassa, minkä naapuritalon seinän kyltti kertoi, että Helene Schjerfbeck on asunut paikalla sijainneessa talossa - ilmeisesti äitinsä kanssa, jolla myös on tärkeä osansa elokuvassa. Ehkä se johdatti minut tutustumaan Helenen taiteeseen. Ateneumissa sai kerran äänestää maalauksesta, mistä pitää eniten tms. Silloin annoin ääneni taiteilijan realismin ajan teokselle Toipilas, ostin kymmenen teoksesta tehtyä postikorttia, joita lähetin ystävilleni ja latasin tietokoneeni näytölle taustakuvaksi saman.
Elokuva keskittyy lyhyeen rajattuun vaiheeseen rakastetun taiteilijan elämästä. Siinä se onnistuu välttämään pikakelaukset Helenen pitkän elämän (1862 - 1946) eri vaiheista. Keskiössä on aika, jolloin Helene ja Einar Reuter tapaavat toisensa. Sisäänpäin kääntyneenä, lievästi lomkkavikaisena ja säädyllisenä Helene ei voi osoittaa ehkä kiihkeitäkin tunteita itseään paljon nuorempaan, taidemaalarin uraa opiskelevaan salskeaan mieheen..
Kun Helene saa kirjeen Norjasta, minne hän on kehottanut Einaria lähtemään ja saamaan näkemystä teoksiinsa, tulee kirjeestä Helenelle kohtalokas pitkäaikainen psyykkinen kolaus. Einar on rakastunut ja kihlautunut.
Kuitenkin tämänkin jälkeen Einar Reuter pysyy Helenen ystävänä ja taiteen tukijana.
Ohjaajaa on ehkä aiheestakin kritisoitu siitä, ettei hän hyväksynyt tarjottua Helenen äidinkielen mukaista käsikirjoitusta.
Kun vierailet Hyvinkäällä, etsi Hämeenkadulta, kaupungin taidemuseon edustalta Helene Scherfbeckin muistomerkki Ovi ja Helenen itsensä kirjoittama lause. Muistomerkissäkin se on ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi. Kirjoitanpa ne tähän toisin päin yksin Helenen äidinkieltä kunnioittaakseni. Ehkä niin olisi pitänyt tehdä elokuvassakin, puhua ruotsiksi ja tekstittää suomeksi.
Jag tror blott en återgång till enkelhet och lugn anspråklöshet kan rädda världen.
Luulen että vain paluu yksinkertaisuuteen ja rauhaan vaatimattomuuteen voi pelastaa maailman.
Ehkä niin olisi pitänyt tehdä elokuvassakin, puhua ruotsiksi ja tekstittää suomeksi kuten Zaida Bergrothin Tovessa. Tosin Einar Reuterin äidinkieli lienee suomi. Kumpaa kieltä he todellisuudessa puhuivat, en tiedä. Molemmat olivat varmaan osin kaksikielisiä.
Kannattaa googlata myös "Taiteilijanero vei salaisuuden hautaan" ennen elokuvan katsomista (Iltasanomat).
Harvoin otan hernettä nenääni elokuvien totuudellisuudesta mutta nyt sen teen.
VastaaPoistaMielestäni Helenen toiseksi viimeinen omakuva on minuun ehkä eniten vaikuttanut
maalaus. (Yritin sillä kerran kuvata/analogisoida kaunista/riittävää maailmankuvaa,
jota pitäisi aikuisopiskelijoille opettaa, kukaan ei tainnut ymmärtää. Olin vielä kirjoittanut
taululle pitkän luettelon Helenen viisauksia, jotka löysin hienosta Helenen kirjeenvaihtokirjasta,
kukaan ei niitäkään kirjoittanut itselleen muistiin)
Ko omakuvan maailma oli kaukana elokuvassa: köyhyys, nälkä, sairaudet, rahapula,
ristiriidat äidin kanssa loistivat poissaolollaan. Olen syvästi pettynyt ja vihainen tästä
elokuvasta, enkä muista vastaavaa tunnetta tunteneeni vuosikausiin.
t. raine
Raili: Tämä ei ollut elokuva Suomen ehkä merkittävimmistä taiteilijasta, jonka elämän ja teokset tunnen varsin hyvin. Ehkä se ei ollut ohjaajan tarkoituskaan. Kun olin katsellut puolisen tuntia, tuli mieleeni sana asetelmallisuus. Ehkä silloin jäi jokin vastahanka päälle. Viimeistään Tammisaari-kuvausen aikana ja jälkeen tuntui, että nämä kaikki(otokset, kuvakulmat ja jaksot) on nähty ranskalaisissa , tanskalaisissa ja englantilaisissa elokuvissa sekä tunnelma ja interiöörit ruotsalaisten kulttuurihenkilöiden elämää kuvaavissa filmeissä, niissä tosin tasokkaamkin ja omaperäisen min. Ohjaajan tavoite saa olla mikä tahansa, ei selvinnyt, mikä se olit tässä, ei selvinnyt, drei hyvänainkaan tullut hyvää draamaa. Minulle katsojana jäi tunne, että ohjaaja halusi käyttää aihetta, loistavia näyttelijöitä ja kuvia palvelemaan mielikuvaa itsestään merkittävänä ohjaajana. Niin ei käy, kun elokuvasta puuttuu sielu ja henki. Ehkä kirjoitukseni on liiankin nurjamielinen. Kiitokset pitää antaa hyvästä henkilökohtaisesta, huippuammattilaiset saivat tehdä ansaitsemansa upeat roolityöt.
VastaaPoistaTämä on kommentti ystävieni Railin ja Rainen Helene-elokuvan kritiikkeihin. Tiedän heidät itseäni syvemmin taiteen (ja totuudelliseen) tuntijoiksi.
PoistaMuistan itsekin pettyneeni elokuvaa katsoessani, mutta selitin sen sillä että se käsitteli vain tiettyä aikaa ihailemani taiteilijan elämää, mitä toki tunnen puutteellisesti. Minua jäi harmittamaan, etten myöskään varmuudella tiedä, mikä on Helenen toiseksi viimeinen omakuva. Se olisi mukava saada mukaan keskusteluun, samoin jokin Rainen mainitsema Helenen ajatus, joita kukaan aikuisopiskelija ei kirjoittanut muistiin. Sen sijaan ristiriidat äidin kanssa muistan elokuvasta, ehkä köyhyyteenkin viitattiin. (katsoin elokuvan vuosi sitten)
Railin päätelmä siitä, että ohjaaja ratsastaa Helenen taiteen upeudella ja kansainvälisellä menestyksellä, saa tukea siitä, että ohjaajan teki myös toisen hienon taiteilijan, Sofi Oksasen teoksesta Puhdistus ajankohtaisen elokuvan. Tekee ikään kuin ohjaajasta tärkeän, koska tekee ajankohtaisista ja rakastetuista aiheista elokuvan. Ja molemmissa pääosaa esittää Laura Birn.
Vielä - tulipa mieleen, että oma ja ehkä muidenkin kriittisyys elokuvaa kohtaan johtuu omasta , osin subjektiivisesta, osin yleisestä - ei obkekiivisesta sekään - ihailusta Heleneä kohtaan taiteilijana ja ihmisenäkin kohtaan.
VastaaPoistaSilloin odotukset nousevat korkealle ja pettymykset ja kritiikki helposti pinnalle. Jostakin syystä - ehkä samasta -mikä koskee Tommi Korpelaa - olin jo hiukan kyllästynyt Lauran Birnin ihailuun ja valintoihin ties mihin elokuviin - subjektiivista sekin
HS on suuri taiteilija, mutta en ihaile häntä henkilönä. Onhan hänellä ollut vaikeaa, muuta kirjeenbaijtokirjassa (muistaakseni Maria Wiikin kanssa) paljastuu hänen nurjempi puolensa, valittaminen ja itsekeskeisyys. Kirjan, joka tuntuu olevan nyt hukassa, lopussa kirjeenvaihtoystävä tai toimittaja toteaa, miten valtavasti Helene teki työtä paljon muutakin kuin maalauksia. Omasta mielestään hänellä ei tuntunut olevan koskaan aikaa tai terveyttä työskennellä. Elokuvassa, luulen niin, äiti on kuvattu kohtuuttoman ilkeäksi.
VastaaPoistaKritiikkiin tarkoitus oli koskea ohjaajaa, joka plagioi mestariloiswmpaa elokuvataidetta ja rakentaa kokonaisuuden yksittäisistä paloista.