Barry Jenkins: Moonlight (2016) ****½
 |
| Kev ja Black |
Puoli pistettä jää antamatta. Se kuvaa lähinnä sitä, etten voi antaa täysiä pisteitä, kun niin paljon jää ymmärtämättä. Vain aavistaa, että tässä on jotain yhtä aikaa surullisempaa ja lämpimän viisasta mustan pojan kasvamisesta seksuaalisesta suuntautumisesta epävarmaksi, ehkä homoseksuaaliseksi aikuiseksi.
Elokuvan keskeisissä osissa ei taida olla yhtään valkoihoista, ellei sitten Chironia eli ensimmäisen osan Rääpäleen koulukiusaajien joukossa. Rääpäle saa apua ja tukea diileriltä ja tämän tyttöystävältä Teresalta. Vartuttuaan Chiron alkaa jo vihata huumeriippuvaista äitiään Paulaa ja samalla ystävystyy ja kokee seksuaalisen kosketuksen Kevin kanssa.
Viimeisessä osassa edelleen haavoittuvainen ja huumediileriksi ajautunut Chrison onkin Black. Hän tekee tiliä hoitopaikkaan ajautuneen tai päässeen äitinsä kanssa. Kev soittaa hänelle ja lopussa Chiron tai Black ja Kev tapaavat, muistelevat nuoruutensa seksuaalista kokemusta ja oppivat ehkä ymmärtämään, mitkä ulkopuoliset, heille ylivoimaiset esteet ovat heidän kasvuaan varjostaneet ja muokanneet.
Minulle tulee mieleen keskustelut naisten kanssa. Usein käy niin, että vaikka kuinka yritän olla tasa-arvon tai feminismin vilpitön kannattaja, niin siihen jää samantyyppinen kokemuksellinen aukko kuin että jos väittäisin ymmärtäväni mustan, seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan epävarman kasvukertomusta Floridan Miamissa.
Nyt huomaan , että olen nähnyt tämn lokuvan noin puolitoista vuottasitte. Ehkä ihastuin kasvutarinaan yhä enemmän, vaikka ollaan jenkkilässä ja pääosissa huumekauppiaita, epäonnistujia, nuoririkollisia - hetkinen - ehkäpä juuri. Sellaisia keskenään tappelevia ns. epäsosiaalisia poikia minäkin yritin yli 12 vuotta auttaa . Elokuvan lopun pitka jakso kahden pitäaikain ystävn ja välillä ihan jotakin muutakin välillä on henkeäsalpaava.
VastaaPoistaSen aikaisemman ainakin minä löydän haulla Moonlight, mutta laitan sen tähän jatkoksi
Puoli pistettä jää antamatta. Se kuvaa lähinnä sitä, etten voi antaa täysiä pisteitä, kun niin paljon jää ymmärtämättä. Vain aavistaa, että tässä on jotain yhtä aikaa surullisempaa ja lämpimän viisasta mustan pojan kasvamisesta seksuaalisesta suuntautumisesta epävarmaksi, ehkä homoseksuaaliseksi aikuiseksi.
Elokuvan keskeisissä osissa ei taida olla yhtään valkoihoista, ellei sitten Chironia eli ensimmäisen osan Rääpäleen koulukiusaajien joukossa. Rääpäle saa apua ja tukea diileriltä ja tämän tyttöystävältä Teresalta. Vartuttuaan Chiron alkaa jo vihata huumeriippuvaista äitiään Paulaa ja samalla ystävystyy ja kokee seksuaalisen kosketuksen Kevin kanssa.
Viimeisessä osassa edelleen haavoittuvainen ja huumediileriksi ajautunut Chrison onkin Black. Hän tekee tiliä hoitopaikkaan ajautuneen tai päässeen äitinsä kanssa. Kev soittaa hänelle ja lopussa Chiron tai Black ja Kev tapaavat, muistelevat nuoruutensa seksuaalista kokemusta ja oppivat ehkä ymmärtämään, mitkä ulkopuoliset, heille ylivoimaiset esteet ovat heidän kasvuaan varjostaneet ja muokanneet.
Minulle tulee mieleen keskustelut naisten kanssa. Usein käy niin, että vaikka kuinka yritän olla tasa-arvon tai feminismin vilpitön kannattaja, niin siihen jää samantyyppinen kokemuksellinen aukko kuin että jos väittäisin ymmärtäväni mustan, seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan epävarman kasvukertomusta Floridan Miamissa.