Elina Talvensaari: Neiti Aika (2019) ****

Neiti Aika Koskelassa

 

Kuka oli ja miten eli 98-vuotiaana Helsingin Koskelassa kuollut Sirkka-Liisa Miettinen? Sitä alkaa miettiä elokuvan ohjaaja, joka muuttaa perheineen vainajan asuntoon. Se on täynnä kaikkea mahdollista, mitä kukaan ei halua. Valokuvat, kaitafilmit, kirjeet ja tavaratkin kuitenkin kertovat, miten tavallisen kauniin - surujen ja menetysten, mutta myös ilmeisen kestävän ja tasapainoisen rakkauden täyttämän elämän asunnon edellinen asukas oli elänyt.

Ensin kuvittelin, että elokuvan nimi tulisi siitä, että Sirkka-Liisa Miettinen olisi antanut joskus äänensä tuolle vanhemmalle väelle tutulle ajantarkistamispuhelimelle. Sellaista tietoa en kyllä ole onnistunut löytämään.

Kun ikää jo itselläkin on reilusti, koskettaa elokuva vahvasti. Se tuli yölläkin luokseni, mutta ei ahdistavana, vaan pikemminkin elämän arvokkuudesta ja kiitollisuudesta muistuttavana, jopa kuoleman pelkoa helpottavana. Juuri tällaisia tarinoita me keskellä ääri-ilmiöitä ja -ihmisiä pursuavassa maailmassa tarvitsemme. Itseriittoisia toisten voittajia ja heille hävinneitä luusereita riittää ja pakkaa tulemaan joka tuutista. Mutta elämä voi olla ajatonta tai ajallista arjen "juhlaa", kuten Sirkka-Liisa ja Veikko Miettisellä. Eikä rakkaan kumppanin menttäminen tarkoita muulta mielekkäältä ja mukavalta elämältä kieltäytymistä

Elokuvaa on kritisoitu yksityisyyden suojan rikkomisesta kuoleman jälkeen, joku on tuntenut myötähäpeää ja kutsunut elokuvaa jopa sosiaalipornoksi. Minä kutsuisin sitä arkielämän viisauden filosofiseksi tutkielmaksi ja kansalaistaidon opetuselokuvaksi.

Elokuva kunnioittaa myös periaatetta De mortuis nihil nisi bonum