Psyko - jatkoa

Katsoin kuitenkin Psykon. Luulisin, että olen nähnyt sen vain kerran aiemmin noin 60 vuotta sitten. 

Mitenkä tässä ottaisi aikakontekstin huomioon? Muistan hämärästi, että jo silloin 1960 -luvulla kuljin vastavirtaan sitä suunnatonta ja yksisilmäistä kehumista ja ylistystä vastaan, minkä elokuva sai. Myös nyt jopa Ylen tarjonnassa oli ties minkälaista pyöritysta ja tulkintaa elokuvasta. Siitä tietenkin selvisi niin juonen etenemistä kuin yksityiskohtia, mikä poisti oikeastaan kaiken jännityksen katsomiskokemuksesta.

Varmaan tuon 60 vuoden kuluessa olen keskustellut monestikin elokuvasta, Ja aina se on johtanut tuohon yksilöpykologiseen lapsuuden trauman johtamaan omituiseen ja peräti harvinaiseen psykiatriseti luokiteltuun dissosiaatioseen identitettihäiriöön ja sen oletettuun selitysvoimaan. Jotkut ovat pitäneet sitä nerokkaana oivalluksena, minä yliampuvan ärsyttävänä.

Norman Bates on siis tuon sivupersoonansa takia tappanut jo ennen elokuvan tapahtumia ainakin neljä ihmistä, mm. äitinsä, jonka kanssa hän nyt rooleja, persoonaa ja ääntä vaihdellen keskustelee ja motivoi tekojaan ja elokuvan kertomaa kahta raakaa tappoa ja yhtä yritystä.

Kun seuraa elokuvan lopussa psykiatrin supervahvan psykoanalyyttistä selitystä ja sen erikoisia käänteita, on pudota kärryiltä, tai tekee mieli sulkea korvansa. Kultturiset ja yhteiskunnalliset rakenteet - niistä ei elokuva montakaan vihjettä tarjoa. 

Mietin mikä saa meidät kiinnostumaan ja  jopa innostumaan yhä uudelleen moisesta verenvuodatuksesta ja väkivallasta ja hekumoida sitä elokuvhistorian merkkiteoksena. Itse lämpenen enemmän Jim Jarmuschin Patersonille, Juho Kuosmasen Hymyilevälle miehelle tai Florian Zellerin Isälle. Niissä kaikissa ihmisten välinen lämpö ja välittäminen nousevat voimiksi, joilla selvitään arjen vaikeuksista, pakkomielteisstä voittamisesta ja vanhuuden vääjäämättömästä sairaudesta.

Janet Leigh