Miten minusta tuli minä elokuvafriikkinä

Tässä ehkä vähän toistoakin tai kertausta siihen, miten koen elokuvan ja oman elämänkatsomukseni liittyvän toisiinsa. Kirjoitus on julkaistu melkein kymmenen vuotta sitten eli 1.11.2011. 

Elokuvat ovat minun ikäluokkani (s.1942) sielunmaiseman muokkaajia.

En muista minä vuonna olen nähnyt ensimmäisen kerran Chaplinin Nykyajan (1936). Chaplinin elokuvien voima ei ole pelkästään taiteessa. Ennen kaikkea Chaplin oivalsi yhteiskunnallisia lainalaisuuksia ja niitten merkityksen ja yhteyden ihmisen arkeen. Ehkä Nykyajan myötä syntyi mielessäni viiltävä näkökulma siitä miten merkityksestä riisuttu ja mekanisoitu työ uhkaa mielenterveyttä ja jopa kahden ihmisen välistä rakkautta.

Nykyaika

Aarne Tarkaksen Olemme kaikki syyllisiä (1954) puolestaan pani minut ajattelemaan, miten murhaaja ei olekaan tietoisesti paatunut pahantekijä, vaan myös omien elämänkokemuksiensa ja kohtuuttomien vääryyksien tuote. Ehkä se elokuva johti minut opiskelemaan filosofiaa, suojelu- ja parantamiskasvatusoppia ja psykologiaa.

Rainer Werner Fassbinderin Pelko jäytää sielua (1974) sietäisi jokaisen perussuomailaisen ja heidän aateveljiensä katseltavaksi. Nuoren turkkilaisen maahanmuuttajan ja vanhemman saksalaisen naisen rakkaustarina ja sitä kalvava muukalaisviha on leuat väpäjämään paneva tarina. Turun kaupunginteatterin Sopukassa nautin ja ahdistuin siitä noin viiden metrin päässä Kimmo Rasilan ja Irma Junnilaisen itsensä likoon panemisesta.

Krzysztof Kieslowskia ei elokuvafriikki pysty sivuuttamaan. Raskaimmin vaa'assa painaa minun sielunelämääni käskydekalogin kuudes: Lyhyt elokuva rakkaudesta (1988). Mitä elokuva kertookaan kuudennesta käskystä? Mitä huorin tekeminen on? Ehkä Kieslowski haluaa sanoa, että huorin tekeminen on leikkimistä toisen aidolla rakkaudella. Siitä voi joutua kärsimään huonoa omaatuntoa koko loppuelämänsä – tai että siitä pitää oppia.

Varmaan on helppo päätellä, että tämä hulluus päättyy Aki Kaurismäkeen. Hänen viimeisensä Le Havre (2011) ei toivottavasti jätä kovintakaan karpaasia kylmäksi. Aikaisemminkin Aki kertoi mestarillisesti elämän sivuosiin jääneistä. Kuten Chaplinilla, Tarkaksella, Fassbinderillä ja Kieslovskilla on Akillakin aina taustalla vahva yhteiskunnallinen oivallus rakenteitten ja yksittäisten ihmisten elämän välisistä suhteista.

Ja nyt – Le Havre - miten kirkas onkaan näkemys: kenellä tahansa meistä on mahdollisuus tehdä oma osuutensa pienen ihmisen auttamiseksi ja samalla askeleeksi kohti parempaa maailmaa.

Kirjoittaja haaveilee koko loppuelämänsä paremmasta maailmasta