Jenni Toivoniemi: Seurapeli (2020)

 

Saan itseni kiinni ties mistä. Olen liian vanha ymmärtääkseni elokuvan kohellusta, vaikka itsekin olen tuon ikäisenä koheltanut. Alkoholin voimalla on rikottu ja rikotaan kunniallisena pidettäviä tapoja ja "in vino veritas"

Niinpä Veronika saa kuulla kunniansa nykyisestä täydellisyydestään ja aikoja sitten alkaneesta muitten ihmisten suhteiden järjestelystä, Finlandia-ehdokas kirjailija Juhana ei ymmärrä itsestään ja lähimmäisestään Ullasta oikein mitään, ruotsalainen Mikael on ja pysyy näyttelijänä, Veronikan pikkusisko Mitzi on eronnut ja pysyy pikkusiskona, joka hakee lohdutusta ja Härde on ärsyttänyt ennenkin ja varsinkin nyt.

Ehkä pitäisi olla itse nelikymppinen, jotta ymmärtäisin, kun elokuvaa kehutaan syvälliseksi tai ikuisen nuoruuden haaveen särkymiseksi ja kaikkien irrallisilta tuntuvien luontokuvien symboliikkaa. Tai sitten pitäisi katsoa "peli" uudestaan tai hidastettuna kuten jalkapallopelien kiperät ratkaisukohdat: pitäisikö tuosta kampista saada peräti punainen kortti, oliko joku väärässä paikassa eli paitsiossa ja oliko potku niin napakka, että sen kohde, maalivahti joutui antautumaan tai peräti häpeämään.

Minun suosikkejani ovat Härde eli Eero Milonoff ja Ulla eli Paula Vesala. Milonoffiin olen tykästynyt niin Hymyilevässä miehessä Elis Askina kuin Rajassa Vorena. Vesalan rooli taas paljastuksen ja sen seurausten rohkaisemana oli mieleen.

Tekstitys kieliselvityksineen ja tausta ja luontoäänten äänten sanallisine kuvauksineen eivät  lakanneet ärsyttämästä koko elokuvan aikana, musiikki sen sijaan oli ainakin sanoituksiltaan herkullista, vaikka en v-sanan ylikäyttöä inhoankin.

Pelin alussa menivät pelaajat ja suhteet helposti sekaisin